Tanssielokuvaa ikäihmisten kanssa

Tutkimukset ja käytännön kokemukset osoittavat, että taide ja kulttuuri voivat olla monin tavoin ikäihmisten hyvinvoinnin ja toimintakyvyn tukena sekä arvokkaan ikääntymisen mahdollistajina. Maailman terveysjärjestö WHO julkaisi ensimmäisen taiteen, hyvinvoinnin ja terveyden yhteyksiä käsittelevän laajan tutkimusraportin Helsingissä 11.11.2019. Yli 900 tutkimusta kattavan raportin mukaan on runsaasti näyttöä siitä, että taidetoimintaan osallistuminen voi auttaa parantamaan hyvinvointia ja terveyttä, ehkäistä lukuisia sairauksia sekä hoitaa ja auttaa selviytymään useiden sairauksien kanssa.  Raportissa esitetään myös suosituksia, joiden avulla kulttuuri-, sosiaali- ja terveysala voidaan integroida hyvinvoinnin ja terveyden tueksi kaikissa elämänvaiheissa. 

Suomen Kulttuurirahasto myönsi tanssitaiteilija Elli Isokoskelle henkilökohtaisen kolmivuotisen Taidetta hoitolaitoksiin -työskentelyapurahan vuosiksi 2018–2021. Apurahan tavoitteena on edistää kulttuurista yhdenvertaisuutta ja lisätä hoitoa tai erityistä tukea tarvitsevien ihmisten elämänlaatua taiteen keinoin. Hankkeen Nykytanssia ja tanssielokuvaa tekien, kokien ja katsoen kohderyhmänä ovat kotona asuvat ikäihmiset, jotka toimintakyvyn rajoituksista tai muista syistä johtuen ovat jääneet kulttuuripalvelujen ulkopuolelle. 

                                

Elli Isokoskea voidaan pitää yhtenä soveltavan taiteen käytön edelläkävijänä. Hän on vienyt nykytanssia perustamansa tanssiryhmä Myrskyryhmän kanssa yli 17 vuotta vanhustyön yksiköihin ja hoivakoteihin tanssiesitysten, asukkaille ja henkilökunnalle suunnattujen työpajojen ja taiteilijaresidenssien muodossa. Osallistavaa tanssielokuvatyöskentelyä hän on kehittänyt koreografi Kati Kallion kanssa vuodesta 2010. He ovat työskennelleet useammassa projektissa hoitolaitoksissa ja kotona asuvien ikäihmisten kanssa. Myrskyryhmä on Elli Isokosken ja Pauliina Laukkasen (os. Tyni) perustama tanssiryhmä, joka haluaa toiminnallaan lisätä taiteen saavutettavuutta.  

Hankkeen aikana Isokoski vierailee ikäihmisten kotona. Tapaamisissa katsotaan Isokosken valitsemia tanssielokuvia ja keskustellaan elokuvista ja elämästä. Tapaamisissa voidaan myös tanssia tai eläytyä kehonkielellä elokuvien liikekieleen. Osallistujan halutessa aloitetaan ideoimaan aihetta uudelle tanssielokuvalle. Tavoitteena on, että elokuva tuo esille ikäihmisen omia näkökulmia elämästä, arjesta ja unelmista. Elokuvakäsikirjoituksen idea tulee suoraan ikäihmiseltä tai sitä kehitetään yhdessä Isokosken kanssa. Joskus Isokoski kehittää käsikirjoituksen yhteisten keskustelujen tai keskustelujen ja liikkeiden inspiroimana.  Ikäihmisellä on mahdollisuus olla itse elokuvassa mukana. Toinen vaihtoehto on se, että Isokoski kuvaa ja leikkaa elokuvan itse tai elokuva tuotetaan isomman kuvausryhmän kanssa. 

Työskentelyapurahakauden aikana Isokoski järjestää myös useita tanssielokuvien esittelytilaisuuksia, joiden yhteydessä hän kertoo hankkeestaan ja elokuvistaan. Uusia tanssielokuvia esitetään Ellin elokuvahetkissä, kotimaisilla ja kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla, työpajoissa ja ikäihmisten kotona. 

Havainnoin Isokosken työskentelyä ikäihmisten kanssa opinnäytetyöprosessini yhteydessä. Havaintojeni mukaan elokuvien katselulla ja niiden herättämillä keskusteluilla oli merkitystä ikäihmisten elämään. Usein heidän ainoa kontaktinsa ulkomaailmaan oli kotihoitajan nopea hoivakäynti. Isokosken vierailut ikäihmisten kotona ja hänen kiireetön läsnäolonsa toivat uutta sisältöä arkeen. Elokuvien katselu toi mieleen muistoja ja tunteita, joista syntyi syvällisiä keskusteluja. Elokuvat paransivat elämänlaatua ja toivat esiin sitä maailmaa, johon ei ole enää mahdollista osallistua. Havainnoin kahta ikäihmistä Alinaa ja Kirstiä, joiden kanssa ideoitiin kaksi uutta elokuvaa kevään ja kesän aikana. Alina esiintyi toisessa omassa elokuvassaan, jonka käsikirjoituksesta hän vastasi suurimmaksi osaksi itse.

Elokuva Alinan aamu 

Havainnoin ikäihmisiä myös hoivakodeissa järjestetyissä Ellin elokuvahetkissä. Osallistujina oli hoivakodin asukkaita sekä päivätoimintaryhmien asiakkaita. Kiinnitin elokuvahetkissä huomiota siihen, että samaistuminen elokuvaan herätti katsojissa voimakkaita tunteita ja äänimaailma syvensi heidän elokuvakokemustaan. Erityisesti musiikki ja luonnonäänet jäivät helposti heidän mieleensä. Muistisairaat jatkoivat keskustelua elokuvista ja niiden tunnelmista jopa päiviä elokuvahetkien jälkeen. Muistisairas ei välttämättä muista onko hän katsonut elokuvia ja mitä niissä tapahtui mutta hän muistaa tunnelman, joka niissä vallitsi.

Isokosken kokemusten mukaan tanssielokuva on osoittautunut erittäin hyväksi ja toimivaksi keinoksi saada toimintakyvyltään huonokuntoinenkin ikäihminen osallistumaan luovaan työskentelyyn. Elokuvat tuovat kyvyn nähdä oma, olosuhteiden vuoksi kaventunut ympäristö uusin silmin. Elokuvissa voi tuoda näkyväksi sen, joka ylittää arkitodellisuuden rajoitteet.  

Jokaisen ihmisen olemassaolo on ainutkertainen ja kokemus hyvästä vanhuudesta on yksilöllinen. Elämän rajallisuuden tiedostaminen saa ihmisen sekä elämään vahvemmin tässä hetkessä että elämään merkityksellistä elämää. Elämän tarkoitukselliseksi kokemisella on vahva yhteys ihmisen hyvinvointiin.
 

Lisää hankkeesta voi lukea Ellin Blogista.

Jutta Hakala

Taide, tekoäly ja käyttäjäkokemus

Tekoälyn mahdollisuuksista ja kauhuskenaarioista taiteen esisällöissä on kirjoitettu ahkeraan valtamedioissa läpi 2010 -luvun ja tahti vaikuttaa kiihtyvän. Koneoppiminen ja tekoäly vaikuttavat nykyään vahvasti meille valikoituihin mediasisältöihin. Somekuplat vahvistuvat ja Spotifyn soittolistat muodostuvat itseään toistaviksi applikaatioiden oppiessa yhä enemmän mieltymyksistämme.

Pienten taide- ja kulttuurialan toimijoiden on vaikea saada relevanttia näkyvyyttä yhä pirstaloituvassa ja monimediaisessa maailmassa. Myös potentiaalinen yleisö seuraa yhä kirjavampaa joukkoa erilaisia medioita. Journalistit ovat huolissaan laadukkaan taidejournalismin katoamisesta klikkiotsikoiden sekaan. Tietovirran seuraamisesta on tullut sisältömäärien kasvaessa myös passiivisempaa: aikaa vievä journalismi jää tykkäämiskulttuurin ja lyhytvideoiden aikakautena pikkuhiljaa yhä ahtaammalle.

Toisaalta voimme myös kiittää algoritmeja ja koneoppimista siitä, että ne tuovat potentiaaliset artikkeleiden lukijat ja taiteentekijät yhteen uusin tavoin sekä mahdollistavat moniäänisempää keskustelua taiteesta. Printtimedian aikaan keskustelu taiteesta käytiin lähinnä taideorganisaatioiden kuraattorien, taiteilijan sekä kriitikoiden kesken. Yleisön kokemukset ja mielipiteet ovat nousseet sosiaalisen median yleistymisen myötä yhä tärkeämmiksi ja näkyvämmiksi osiksi taiteesta käytävää keskustelua. Tuttujen Instagram-postaukset teatterin lämpiöstä tai museosta sekä kiinnostavista taidenäyttelyistä vinkkaamiseen suunniteltu, jo edesmennyt suomalainen Artadvisor käyvät esimerkeistä yleisökokemuksen merkityksen noususta. Taideorganisaatiot nostavat nykyään enemmän yleisöpalautteita markkinoinnissa esiin ja jakavat esimerkiksi kävijöiden Instastoreja. Monella isommalla VOS-teatterilla on oma blogialusta, johon yleisön edustajat kirjoittavat teatterielämyksistään. Ylhäältä alaspäin suunnattu viestintä on pirstaloitunut ja markkinointia tehdään algoritmien ansiosta yhä kohdennetummin.

Konekuratointi osana kuvataiteen nykypäivää

Kuratointi mielletään taidekokoelmista tai potentiaalisten taiteilijoiden teoksista tehdyiksi valinnoiksi. Usein valinta tehdään tietyn teeman pohjalta, yhdistellään teoksia tai taiteilijoita uusin tavoin kiinnostavien kokonaisuuksien löytämiseksi ja lopuksi tuodaan esille julkisesti. Mitä koneellinen kuratointi voisi olla ja millaisia sisältöjä algoritmit nostaisivat julkisuuteen? Entä millaista lisäarvoa koneen ja ihmisen yhteistyö voisi tuoda?

Yksi ilmeinen esimerkki konekuratoinnista ja koneoppimisesta on Artbreeder, joka hyödyntää jo monta vuotta olemassa ollutta GANbreed-teknologiaa (mikäli on käyttänyt jotakin somen face-app -tyyppistä ohjelmaa tai vaikka Instagramin lisätyn todellisuuden pupunkorvia, on ollut tekemisissä tämänkaltaisen teknologian parissa ja luultavimmin myös luovuttanut omaa dataansa applikaation käyttöön). Kone pystyy oppimaan sille syötetyn datan perusteella kuvien eroavaisuuksia, esimerkiksi auton, maiseman ja ihmiskasvon eroja. Näin toimii heikko tekoäly, joka suorittaa ihmisen ennalta määräämiä tehtäviä.

Jukka Hautamäki kirjoittaa Mustekalan artikkelissaan:

”Mitä informaatiota ja lukutapoja valmis kuva sitten tarjoaa katsojalleen? Jos ajatellaan esimerkiksi Ganbreederilla tuotettuja kuvia, toteutunut kuva voi olla yli kymmenen eri kuvakategorian synteesi, jossa kategorioilla ei äkkiseltään ole mitään tekemistä keskenään. Äkkiseltään se voi näyttäytyä lähinnä kummalliselta unenomaiselta kuvalta, joka liikkuu reaalisen ja fantasian välimaastossa. Kun kuvia alkaa tutkia tarkemmin, oppii niissä pian erottamaan tiettyjä lainalaisuuksia ja toistuvuuksia.”

Koneoppiminen on perusta myös vahvalle tekoälylle, neuroverkolle, joka pystyy toimimaan ohjelmoinnin perusteella. Esimerkiksi taiteilijakaksikko Pink Twins käyttää neuroverkkoja uuden taiteen luomiseen, runoilija Tuomas A. Laitinen käyttää koneoppimista  uuden taiteen luomiseen, molempien esimerkkien teoksissa voidaan nähdä sekä ihmisen, että koneen tai neuroverkon panos. Olisi kiinnostavaa nähdä kokonaan konekuratoitu taidenäyttely, jossa ihminen olisi vain yleisön roolissa.

Yleisesti ei ajatella koneiden tekevän taiteilijoita tarpeettomiksi, sillä tekoäly tarvitsee ihmisen ohjausta, eikä kykene esimerkiksi empatiaan tai luovaan työhön itsekseen. Kaikkea konetoimintaa rajoittaa myös sen materiaalisuus. Kuvataitelijat käyttänevät lähitulevaisuudessa neuroverkkoja tai GAN-aineistoa teostensa luonnostelemiseen; taiteellisen työskentelyn apuvälineenä.

Kenen teoksia tekoäly luo?

Tekijänoikeuslaki koskee vain ihmisiä. Tekoäly tai neuroverkko voidaan nähdä vain työkaluna, välineenä ihmisen alulle paneman prosessin lopputulokseen. Kuuluisiko tekijänoikeus siis ihmiselle, joka on kehittänyt tekoälyn? Tekijänoikeuslaki tulkitsee uuden ja itsenäisen teoksen lain piiriin kuluvaksi. Mikäli tekoälyn luominen perustuu uuden datan syöttämiseen, näin ollen teoksia voidaan tulkita, ettei teos ole kenenkään oma. On kuitenkin mielestäni kiinnostavaa, että koneoppimisen avulla tekoäly voi luoda monimutkaisempia tai omaperäisempiä rakenteita, kuin mitä sille syötetty data mahdollistaa. Tämä on todettu jo vuosikymmeniä sitten mm. säveltaiteen piirissä ja tekoälyä on käytetty sävellysten luonnostelun apuna. Data, jota tekoälyalustalle syötetään, voi olla taiteilijan itsensä tuottamaa tai tulla muista lähteistä. 

Christies'n taidehuutokauppa myi viime vuonna tekoälyn avulla tehdyn teoksen lähes puolella miljoonalla dollarilla. Tekijänoikeudesta nousi pienimuotoista kiistaa open source-määritellyn koodin luojan ja teoksen luomiseen koodia käyttäneen Obvious -kollektiivin välillä.

Tekoälyn käytön puolesta taide- ja kulttuurisältöjen kentällä puhuu sen vaivattomuus ja edullisuus. Henkilökohtianen suosikkini tällä hetkellä on Signe Branderin ottamien Helsinki-aiheisten kuvien botti. Koneoppimistekniikalla varustettu algoritmi värittää mustavalkoisia kuvia yli sadan vuoden takaa ja botti julkaisee ne viikottain automaattisesti Twitterissä. Yhden ihmisen työpanos ei ollut kovin mittava tämänkaltaisen, itseään uudistavan sisällön luomisessa, mutta se tuottaa uusia merkityksiä ja sisältöjä vielä pitkään.

Älykäs kulttuurituotanto

Pienistä resursseista tunnettu kulttuuriala voinee lähitulevaisuudessa hyötyä merkittävästi heikosta tekoälystä ja koneoppimisen mahdollisuuksista. Kävijäkokemuksen parantaminen ja sisältöjen sekä niistä käydyn keskustelun monipuolistuminen on haastavaa, mutta avaa myös uusia mahdollisuuksia. Tekoälynstä ja taiteen tekijyyden murroksesta suhteessa kulttuurituotannon koulutukseen on tehty jo AMK-lehdessä julkaistu ansiokas podinta, joten en avaa tätä tematiikka enempää tässä kirjoituksessani. Kulttuurituottajien tulisi olla perillä eri teknologioiden kehityksestä viimeistään siinä vaiheessa, kun niistä on tulossa valtavirtaa. Tämä luo painetta uudenlaisten toimenkuvien haltuunottamiseen. 

AMK-lehden kirjoituksen mukaan "Kulttuurituotannosta voisi olla syntymässä siis tutkinto-ohjelma, jossa uudet teknologiat ja niiden vaikutukset tunnistetaan reaaliaikaisesti ja ennakoiden tuotannon kannalta olennaisina mahdollisuuksina sisällön, elämyksen, yleisön osallisuuden, viestinnän, markkinoinnin, kulttuuripalvelujen kehittämisen ja pedagogiikan sekä muiden alojen rajapintatoiminnan keskiössä. Tällöin tuottaja nähdään aktiivisena, tulevaisuusorientoituneena, verkottuneena innovaattorina ja uusien projektien alullepanijana ja roolien sekoittuessa toimintaa eteenpäin vievänä voimana."

Tämän blogikirjoituksen kuvituksena on käytetty Artbreederissä luotuja kuvia, joita kirjoittaja on tehnyt yhdessä tekoälyn kanssa.

Aiheeseen voi tutustua lisää tämän videon kautta. Siinä osana Metropolia AMK:n Creathon -hankeen tilaisuutta mediataiteilija Kasperi Mäki-Reinikka luennoi neuroverkoista ja taiteesta sekä taiteen ja tieta sekä taiteen yhdistämistä käsittelevästä väitöskirjastaan. 

Taru Tuomisto

Asiaa digitalisaatiosta

Yhteiskunta elää digitalisaation aikaa. Digitaalinen tietotekniikka on lisääntynyt 1980- luvulta lähtien, kun ensimmäiset kotitietokoneet otettiin käyttöön. Nykyisin melkein jokaisesta kotitaloudesta löytyy älylaite. Sitä mukaa kun kotitalouksissa siirrytään älyaikaan niin myös kouluissa ja työkentällä tietotekniikan rooli on merkittävä. Paperikansiot ovat vaihtuneet tiedostoihin ja exceleihin, joita voidaan myös sähköisesti jakaa työtovereiden kesken. Teknologian kehitys on antanut enemmän mahdollisuuksia myös kulttuurituotannon alalla. Tuottajan työvälineet ovat siirtyneet sähköisiin ympäristöihin. Budjettien laadinta voidaan syöttää laskentakaavioihin, jotka tekevät laskemisen puolestasi. Rahaliikenne, lippukaupat ja viestintä tapahtuu kaikki sähköisesti. Tämänkaltaisen toimintaympäristön koen helpottavan ja nopeuttavan tuottajan työtä mutta digitalisaation kehityksellä voi olla myös uhkakuvia. 

Kaunokirjoitus on saanut väistyä äidinkielen tunneilta tablettien ja tietotekniikan kehittyessä. Mennäänkö kehityksessä kohta siihen pisteeseen, ettei kukaan osaa enää kirjoittaa. Asiakaspalvelutyössä kuulee koko ajan kysyttävän, että käyhän teillä edelleen käteinen. Ihmettelin tätä aluksi mutta nykyään en enää. Palveluiden maksuliikenne on digitalisoitunut niin hurjaa vauhtia, että kohta myös käteisellä rahalla ei tehdä enää mitään. Mutta häviääkö käteisen mukana myös face to face- palvelukonseptit ja kaikki muuttuu itsepalveluksi. Voi hyvinkin olla, että tulevaisuudessa kaikki hoidetaan omalta kotisohvalta käsin.

Mitä sitten tapahtuu yhdessä kokemisen konsepteille? Kulttuurituottajilla on mielestäni yhteiskunnallinen vastuu siitä, millaista kulttuurillista sisältöä tapahtumiin tuotetaan. Voi olla, että tulevaisuudessa sieltä omalta kotisohvalta ei tarvitse lähteä konserttiin, kun sen saa tilattua omaan olohuoneeseen 10D -videokuvana. Se, miten digitalisaatio on tänä päivänä kehittynyt, ei tämänkaltainen toiseen ulottuvuuteen astuminen ole varmasti kaukana. Uskon ja toivon, että ihmiset vielä tulevaisuudessakin sosialisoituvat entistä enemmän hyvien tapahtumakonseptien äärellä.

Riikka Nissinen

LÄHTEET:

https://www.humak.fi/blogit/mapista-pilveen-kulttuurituotanto-digiajassa/

Toisin ajatellen

Opintojemme aikana olemme saneet tutustua erilaisiin kulttuuripalvelujen kehittämisen työkaluihin kävijätutkimuksista palvelupolkujen mallintamiseen ja aivoriihistä ideointipajoihin ja muihin yhteisöllisiin ideointimenetelmiin. Kehitystyön tavoitteena on lähtökohtaisesti tuottaa hyviä ideoita: syventää asiakasymmärrystä, luoda uusia palvelukonsepteja, pyrkiä luomaan entistä parempaa. Uusien ideoiden tuottaminen käskettynä, annetun työskentelyajan puitteissa voi joskus tuntua ahdistavalta, haastavalta, puuduttavaltakin. Olen ollut tilanteissa, joissa pelkkä post-it-lappujen näkeminenkin on tehokkaasti padonnut orastavatkin hyvät ideat. Taas niin tätä.

Palvelukonseptin kirkastamiseen voi päätyä myös nurinkurisen ajattelun keinoin. Koin virkistävänä Kansallisgallerian ja Aalto-yliopiston taiteen laitoksen yhteistyössä Kulttuuria kaikille -palvelun ja Suomen museoliiton kanssa toteuttamassa TOISIN KATSOTTU -seminaarissa pidetyn Huonon palvelun työpajan, jossa saimme tehtäväksemme rakentaa mahdollisen mutkaisia palvelupolkuja kuvitteelliseen kurjaan kaupunkiin.

Aluksi kirjasimme lappusille ärsyttäviä asioita: huonoja palvelukokemuksia, turhauttavia asiakaskokemuksia, tai mitä tahansa muuta, mistä kuka tahansa voi helposti pahoittaa mielensä. Valittamisen aiheiden keksiminen ei ollut vaikeaa. Sen jälkeen saimme toimeksiannoksi tuottaa kuvitteellisen kurjaan kaupungin kansalaisille huonosti saavutettava palvelu. Valituslapuista oli hyvä lähteä liikkeelle. Kaikesta ärsyyntymisestä inspiroituneena ryhmämme päätyi nopeasti suunnittelemaan kaupunkilaisille suunnatun virkistyspalvelun: vehreän keitaan kaupungin keskustaan.

Seuraavassa vaiheessa pohdimme puistomme hankalaa saavutettavuutta, profiloimme sen käyttäjiä ja pieleen mennyttä markkinointia. Puistoomme johti vain yksi portti, joka avautui automaattiin maksettavalla, kunnantalolta etukäteen lunastettavalla poletilla. Virkistysalueen ulkopuolella ei ollut opasteita ja aitojen sisäpuolelta löytyi vain kieltokylttejä siitä, mitä siellä ei saa tehdä. Pysäköintialuetta tai julkisen liikenteen pysäkkejä ei lähistöllä ollut lainkaan. Alueen kartta sijaitsi puiston perällä mahdollisimman kaukana portista. Puistostamme ei löytynyt vessoja, penkkejä, roskiksia tai tarjoilua. Kulkuväylillä oli portaita ja kynnyksiä. Kurjan kaupunkimme kotisivuilla palvelua esiteltiin harhaanjohtavasti onnellisten, kauniissa puistossa ulkoilevien, vapaa-aikaansa piknikillä viettävien ihmisten kuvin. Lisätietoa vaihtelevista aukioloajoista oli saatavissa vain puhelinnumerosta, johon vastasi automaatti. Yhteydenottolomake ei toiminut lainkaan.

Prosessidraaman ja palvelumuotoilun keinoin onnistuimme hyvinkin tuottamaan mahdollisimman huonoa palvelua. Musta huumori ja omat kokemukset epäonnistuneen palvelun tuottajana tai tyytymättömänä asiakkaana auttoivat tässä prosessissa, vaikka ajattelumoodin kääntäminen paskan palvelun tuottajaksi osoittautuikin ensin yllättävän haastavaksi.  Ei ole helppoa äkkiseltään opetella pois paremman palvelun ajattelumallista ja ajatella toisin. Pikkuhiljaa huonojen ideoiden tuottaminen tuntuikin vapauttavalta, vallattomalta ja inspiroivalta.

Miksi kirjotan tästä nyt?  Työpajatyöskentely ja ideointi tuntui vaihteesta virkistävältä ja hauskalta, eikä millään muotoa turhalta, vaikka lopputuote olikin täysin toteuttamiskelvoton. Mielikuvaharjoituksena työpajassa kehitetty hulvattoman huono palvelu ei kuitenkaan perustunut pelkästään tuulesta temmattuihin epäkohtiin – ärsytyksen aiheissa on usein totta toinen puoli. Joskus ainakin yhdeksi suunnittelutyön lähtökohdaksi kannattaa kartoittaa pahin mahdollinen uhkakuva, ja luoda sen perusteella lista raivattavista esteistä ja eliminoitavista epäkohdista. Täydellisen epäonnistunut palvelupolku osoittaa selkeästi oppimisen paikat ja korjaamisen kohteet, jotka muutoin olisivat saattaneet jäädä huomiotta. Nurinkurinen ajattelu on virkistävää aivojumppaa, rikkoo rutiineja ja haastaa muuttamaan tekemisen tapoja ja käsityksiä. Se aktivoi ajattelua pois totutusta, verkottaa aivoja uusiin ajattelumalleihin ja harjoittaa uusia ongelmanratkaisumalleja. Työskentelyn alkuun ehdottaisin aktiviteetiksi vaikkapa takaperinkävelyä. Kannustan kokeilemaan!

Tiinaliisa Granholm

TAIDE- JA KULTTUURIVIESTINNÄN SISÄLLÖT – innovaationa Kansallisteatterin viestinnän sisältöstrategia

”Koska maailma muuttuu koko ajan teknisesti, taloudellisesti, poliittisesti ja demografisesti, myös yritysten ja julkisten organisaatioiden on kehitettävä toimintaansa. Ilman jatkuvaa kehittymistä organisaatiot eivät pysy hengissä tai niiden toiminta jää polkemaan paikalleen. (Pirilä & Konkka, 2011)

Tähän sitaattiin tiivistyy mielestäni opinnäytetyöni ydin: koska teatteritaiteen tarkoitus on toimia peilinä yhteiskunnalle, on Kansallisteatterin oltava hereillä suomalaisesta elämänmenosta. Voidakseen aidosti puhutella yleisöään, ollakseen merkityksellinen dialogin osapuoli ja houkutellakseen ihmisiä teatteriin yhä uudelleen ja uudelleen on Kansallisteatterin sisältöjen, sekä taiteellisten että viestinnällisten, oltava uskottavia nykyajan monimuotoisille ja vaativille yleisöille. 

Taide- ja kulttuuriviestinnän sisällöt – Kansallisteatterin viestinnän sisältöstrategia -kehittämistyön tavoitteena on innovoida teatterin viestintätiimille sisältöstrategia työkaluksi nyky-yhteiskunnan aiheuttaman sisältötulvan hallintaan. Tällä hetkellä tunnollinen ja sitoutunut tiimi on oikea viestintäsisältötehdas, joka on vastannut laajentuvaan ohjelmistoon ja viestintäkanavien jatkuvaan lisääntymiseen joustamalla ja venymällä. Uuden sisältöstrategian avulla on tarkoitus kehittää työtä entistä tavoitteellisempaan, suunnitelmallisempaan ja mielekkäämpään suuntaan muiden muassa toteuttamalla ”Tee vähemmän, mutta vaikuttavampaa” -periaatetta (Keronen & Tanni, 2017). 

Minä ja innovaatiokyvykkyys

Luova, idearikas, rohkea ja innostava ovat adjektiiveja, joita liitetään innovatiivisiin yksilöihin. Se että työyhteisöstä löytyy innovaatiokyvykkäitä henkilöitä ei ole itsestään selvää. Vaikka kaikki työyhteisön jäsenet johtajasta alkaen olisivat samaa mieltä innovaatioiden tarpeellisuudesta, nykyistä työkulttuuria vaivaava yleinen vitsaus, kiire tai kiireen tunne on omiaan tappamaan todellisen innovaatiokyvykkyyden. Arkisen kiireen keskellä on luontaista valita tavanomainen, tuttu ja helppo vaihtoehto luovan ja riskialttiin uuden vaihtoehdon sijaan. Innovaatiokyvykkyys vaatii aikaa. Tämän tosiasian oivaltaminen ja tietoisesti ajan ottaminen kehitystyötä varten esimerkiksi ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opintojen muodossa, osoittaa innovaatiokyvykkyyttä paitsi itseltäni myös työnantajaltani, joka kannustaa tarttumaan kehittämistyöhön ja antaa aikaa sen toteuttamiseen.

Innovaatiokyky muodostuu luovuudesta ja toimeenpanokyvystä. Koska työskentelen kansallisessa taidelaitoksessa, minun on helppo olla luova: tapaan inspiroivia ihmisiä ja törmään ajatuksia herättäviin taiteellisiin sisältöihin joka päivä! Omassa työssäni viestinnän tuottajana keksin itse ja kollegani heittelevät mainioita ideoita ilmaan jatkuvasti. Mielestäni olen riittävän rohkea ehdottamaan hullujakin ideoita, riittävän ammattitaitoinen tunnistaakseni toteutuskelpoiset aihiot ja riittävän ahkera toteuttaakseni uusia kokeiluja, vaikka vanhaa kaavaa seuraamalla pääsisin vähemmällä työllä. Kaikkein tärkeimpinä ominaisuuksinani pidän ratkaisukeskeisyyttäni, kykyäni innostua ja innostaa, sillä niiden avulla saan sekä itselleni että kollegoilleni polttoainetta innovaatiotyötä ja sen kohtaamia haasteita varten.

Itsensä johtamisesta, itseohjautuvuudesta ja itsenäisyydestä kaikin puolin on hyvää vauhtia tulossa paitsi innovaattorin myös jokaisen työntekijän tärkein ominaisuus. Luottamus omaan ammattitaitoon, kyky tehdä itsenäisiä päätöksiä ja kantaa kokonaisvaltaista vastuuta omasta työpanoksesta ovat minulle luontaisia tapoja toimia. Olen onnekas, sillä minulla on myös esimieheni luottamus ja saan tehdä töitä tiimissä, jossa itsenäiselle työskentelylle annetaan tilaa. Itsenäinen työote ei kuitenkaan tarkoita yksin tekemistä, vaan kyky hedelmälliseen yhteistyöhön on todella merkittävää. Yhdessä synnytetyt innovaatiot ovat aina tarkempia ja valmiimpia kuin yksin pakerretut kokeilut – ja työnteko hauskempaa! Kollektiivinen luovuus, älykkyys, rohkeus ja analyyttisyys ovat yhä tärkeämpiä voimavaroja monimutkaistuvassa työelämässä ja maailmassa.

Kansallisteatterin viestintätiimin innovaatiokulttuuri

Kansallisteatteri on etenkin taiteellisilta lähtökohdiltaan uutta luova, innovatiivinen työpaikka. Näyttämöillä suorastaan kihistään innosta silloin, kun päästään kokeilemaan jotain uutta taiteellista tai teknistä ratkaisua: Kansallisteatteri ei pelkää ottaa taiteellisia riskejä, vaan pitää perustehtävänään kehittää suomalaista teatteritaidetta.

Suomessa teatterintekemisellä on pitkät perinteet ja taidelaitosten rakenteet ovat tyypillisesti hierarkkisia ja hitaita muuttumaan. Ehkäpä taiteellinen vapaus on tarvinnut tukiverkokseen vakaat rakenteet, jotka nykypäivänä tuntuvat jämähtäneiltä? Osittain näin on edelleen myös Kansallisteatterissa, vaikka Mika Myllyahon pääjohtajakaudella onkin jo siirrytty huomattavasti ketterämpään, avoimempaan ja modernimpaan työnteon kulttuuriin. Organisaatiokulttuuri muuttuu kuitenkin hitaasti yhteisössä, jossa työntekijöillä on tyypillisesti pitkät urat ja perinteitä kunnioitetaan syvästi. Innovaatiokulttuuri on kuitenkin jo vahvasti leviämässä taiteellisesta työstä myös muihin toimintoihin. Muutoksen tuuli on virinnyt ja puhaltaa koko organisaatiota lempeästi mutta määrätietoisesti uuteen suuntaan.

Ulla Vehkaperän mielestä menestyvä tiimi koostuu osaavista, motivoituneista ja sitoutuneista työntekijöistä, jotka ovat hyvin verkostoituneita ja joiden välillä vuorovaikutus toimii mutkattomasti (Vehkaperä 2013). Mielestäni Kansallisteatterin viestintätiimi täyttää nämä kriteerit mainiosti. Kymmenhenkinen tiimi on myös sopivan heterogeeninen, sillä mukana on eri-ikäisiä miehiä ja naisia, on helsinkiläisiä ja ulkopaikkakuntalaisia ja koulutus- ja kokemustaustat ovat erilaisia. Edellytykset innovatiiviselle ja tehokkaalle tiimille on olemassa, mutta taide- ja kulttuuriviestinnän toimintaympäristön voimakas muutos vaatisi yhteisten tavoitteiden kirkastamista, vapaamatkustamisen kitkemistä ja toimenkuvien hienosäätöä. Näihinkin kehitettäviin seikkoihin päästään käsiksi, kun työstämme yhdessä sisältöstrategiaan liittyvää toimitusprosessia. 

Opinnäytetyöni innovatiivisuus

Taide- ja kulttuuriviestinnän sisällöt – Kansallisteatterin viestinnän sisältöstrategia -kehittämistyöni lähestymistapana on innovaatiotutkimus, jonka toteuttamisessa käytän menetelminä työpajatyöskentelyä, yhteisöllistä ideointia, havainnointia ja blueprinting’a. Tuloksena tulee olemaan uusi työkalu, viestinnän sisältöstrategia. Jotta sisältöstrategiasta tulee aidosti innovatiivinen, eikä vain olemassa olevan toimintatavan dokumentointiprosessi, tiimin esimiesten tulee sitoutua prosessiin, työpajojen keskusteluilmapiirin tulee olla luottamuksellinen, avoin ja sopivan hullutteleva sekä toisaalta johdonmukaisesti johdettu ja toisaalta vapaasti rönsyilevä prosessi.

En usko, että ideointi tulee olemaan vaikeaa tai etteikö kehittämisprojektia saataisi suunnitellusti päätökseen. Ennustan, että innovaation kriittinen vaihe tulee olemaan uuden työkalun käyttöönotto jokaisen tai ainakin joka toisen tiimiläisen arkityössä. Jotta sisältöstrategiasta tulee uusi innovatiivinen työkalu, jota myös muut taide- ja kulttuurilaitokset Kansallisteatterin lisäksi voivat hyödyntää omassa viestinnässään, minun on panostettava erityisesti kokeiluvaiheeseen ja sen jälkeen tapahtuvaan arviointiin ja työkalun edelleen kehittämiseen.

Kirsi Helstelä

LÄHTEET

Keronen, Kati & Tanni, Katri 2017. Sisältöstrategia. Asiakaslähtöisyydestä tulosta. Helsinki. Alma Talent 2017

Vehkaperä, Ulla & Pirilä, Kaarina & Roivas, Marianne 2013. Innosta ja innovoi. Käsikirja innovaatioprojekteihin. Metropolia Ammattikorkeakoulun julkaisusarja. Oiva-oppimateriaalit.

Kulttuuriin tulisi panostaa aina

Sixten Korkman kehotti kolumnissaan (HS 19.2.) päättäjiä panostamaan kulttuuriin. Kuten Korkman toteaa, on kulttuurilla muutakin kuin välineellinen arvo. Sivistynyt yhteiskunta panostaa kulttuuriin niin talouden hyvinä kuin huonoina aikoina. Kulttuuriin sijoitetun rahan arvoa ei ole yksinkertaista mitata, mutta on selvää, että taiteen tekeminen ja monipuolinen kulttuuritarjonta edellyttävät vahvaa julkista tukea. 

Viime keväänä käydyissä eduskuntavaaleissa kulttuuri jälleen loisti poissaolollaan. Eduskuntavaaleihin liitetään usein monia etuliitteitä - on sotevaalit, maahanmuuttovaalit - mutta kulttuurivaaleista ei ole puhuttu juuri laisinkaan. Varsinaisessa hallitusohjelmassa tosin näkyi kulttuurialan näkökulmasta hyviä asioita. 

Tässä muutama mielenkiintoinen poiminta hallitusohjelmasta:
- lisää rahoitusta muun muassa seuraaviin: taiteilijaeläkkeet, elokuva-alan tuotantotuki, kulttuurin ja taiteen määrärahat, taiteilija-apurahat ja lastenkulttuuri. Toinen merkittävät maininta on valtion turvaama rahoitus, jos Veikkauksen asema tai tuotto heikkenee. Luvataan myös esittävien taiteiden valtionosuusuudistus. Luovien alojen ja kulttuurialan tukemiseksi perustetaan Creative Business Finland. Vahvistetaan kulttuurimatkailua. Perustetaan luovia aloja ja kulttuuritoimintaa tukeva rahasto. 

Itse tarkkailen hallitusohjelmaa erityisesti Helsingin näkökulmasta. Pääosa taiteen ja kulttuurin tuettavista sekä luovan alan ammattilaisista on pääkaupunkiseudulla. Helsingin näkökulmasta on tärkeää, että suurten kasvukeskusten taide- ja kulttuuripalvelujen tuottajien mahdollisuudet vastata kasvavaan palvelutarpeeseen turvataan lainmuutoksessa. On varmistettava, että ratkaisuissa katsotaan väestö- ja työpaikkapohjaa sekä laatua ja kansainvälisyyttä.

Hallitusohjelmassa Kansallisteatterin ja Kansallismuseon peruskorjaus etenevät. Arkkitehtuuri- ja designmuseon edellytykset selvitetään.

On syytä muistaa, että panostukset kulttuuriin kantavat hedelmää niin lyhyellä kuin pitkällä aikavälillä. Keskustakirjasto Oodin suuri suosio niin Suomessa kuin maailmalla on hyvä osoitus siitä, miksi kulttuuriin sijoittaminen kannattaa.

Hallitusohjelmatavoitteet ovat vasta tavoitteita ja varsinaisesti nyt mitataan sitä, ollaanko valmiita panostamaan kulttuuriin taloudellisesti epävarmoina aikoina. Valtion tai kaupungin budjetista kulttuurisektori muodostaa varsin marginaalisen osan, mutta mahdolliset leikkaukset ovat tuntuvia. Monesti ajatellaan, että kulttuuriin panostetaan hyvinä aikoina, ja josta voidaan tinkiä huonoina aikoina. Kulttuurilla on mittaamaton arvo, ja sen takia siihen tulisi panostaa, aina.   

Nasima Razmyar

Helsingin kaupunginorkesteri kutsuu kummilapsikseen kokonaisen ikäluokan

Helsingin kaupunginorkesterin kummilapsitoiminta on tehnyt lyhyessä ajassa suuren vaikutuksen. Kaupunginorkesteri kutsui jo toistamiseen kummilapsikseen kokonaisen ikäluokan: kaikki vuonna 2012 syntyneet helsinkiläislapset. Kummilapsitoimintaan ilmoittautui 3400 perhettä, joka on yli puolet koko ikäluokasta. Ilmoittautuneiden määrä yllätti erittäin positiivisesti. Ensimmäistä kertaa projekti järjestettiin vuonna 2000 syntyneille helsinkiläislapsille. Kummilapsitoiminnan aikana perheille on tarjottu maksuton konsertti kahdesti vuodessa. Kummilapsikonsertit suunnitellaan kuhunkin ikäkauteen sopiviksi. Koko seitsemän vuotta kestävä kummilapsiprojekti huipentui kevätkonserttiin vuonna 2019. Ja orkesterin hyväksi todettu suunnitelma jatkuu myös ensi vuonna, kun orkesteri kutsuu vuonna 2020 syntyvät helsinkiläislapset kummilapsikseen neuvoloiden kautta.

Kummilapsitoiminnan tavoitteena on herättää rakkaus musiikkiin, tarjota perheille yhteinen kokemus, tukea lapsen musiikillista ja motorista kehitysvaihetta, madaltaa perheiden kynnystä ylipäänsä tulla Musiikkitaloon. Moni saattaa pitää Musiikkitaloa itselleen vieraana ja suljettuna paikkana.

Mikä tekee toiminnasta niin ainutlaatuisen? Kyseessä on kaikille syntyville kuntalaisille yhteinen palvelu, jossa tavoitteena on saada mahdollisimman moni lapsi tasaveroisesti kulttuurin piiriin. Taustalla tehdään paljon työtä sen turvaamiseksi, että viesti ja markkinointi tavoittaa myös ne perheet, joille kulttuuri ei ole itsestäänselvyys. Osa vaikkapa urheilua harrastavista, tavalla tai toisella uskonnollisista, sosiaalisesti syrjäytyneistä tai maahanmuuttajaperheistä ei helposti löydä luontaista kiinnittymiskohtaa suomalaiseen kulttuuritarjontaan.

Useissa tutkimuksissa korostetaan kuinka taide- ja kulttuuritoiminnan lisää sosiaalista pääomaa. Tutkimuksissa on todettu myös taiteen ja taiteellisen toiminnan merkitys syrjäytymisen tai syrjään jäämisen ehkäisemisessä. Yhteisöllisen ja osallistavan taidetoiminnan merkitys on nähty suurena. Näiden syiden valossa on hienoa nähdä, miten Helsingin kaupungin orkesteri on oma-aloitteisesti halunnut vaikuttaa juuri pienten lasten kiintymiseen musiikkiin.

Taide ja kulttuuri tulisikin olla pysyvä osa lasten ja nuorten elämää. Meillä on Suomessa hienoja instituutioita: lastenkulttuurikeskukset, taiteen perusopetuksen järjestäjät, museot, teatterit, kirjastot sekä monet muut taide- ja kulttuuritoimijat. Miten hienoa olisi laajentaa kummilapsitoiminta esimerkiksi eri kulttuurin alojen vuorollaan toteutettavaksi. Mitä upeita asioita esimerkiksi Helsingin kaupunginteatteri voisi saada aikaiseksi?

Lastenkulttuurin edistämiseksi tarvitaan paitsi resursseja niin myös yhteistä tahtotilaa. Vanhempien ja kodin rooli on merkittävä.  Lisäksi koulut voivat vaikuttaa siinä, miten innostuneesti kulttuuripalveluihin mennään koulupäivän aikana. Myös varhaiskasvatuksella on suuri merkitys. Sitten toisaalta taidelaitokset voivat näyttää esimerkkiä ja toimia oma-aloitteisesti. Uskon, että Helsingin kaupunginorkesterin lapsikummitoimintaa tullaan vielä arvostamaan eri kulttuurilaitoksissa.

Nasima Razmyar

Concerto Grosso - osallistava orkesteri

Käytän tätä blogia työkaluna omien tekemisteni ruotimiseen, joten tässä seuraava. Collegium ry:n, nykyisen työkollektiivini osallistavaa orkesteritoimintaa, jota manifestoi aiemmassa työpaikassa nykyisten kollegojeni kanssa järjestämäni yhteispohjoismainen megaproggis Concerto Grosso - Viking Barokk.

Kuva: Aki Rask

Concerto Grosso – Viking Barokk oli neljän pohjoismaisen barokkiorkesterin ja yhdeksän musiikkiopiston yhteinen orkesteriprojekti teemalla ”viikingit kohtaavat barokin”. Projektiin kuului tapahtumapäivät neljässä Pohjoismaassa, Norjassa ja Suomessa marraskuussa 2018, Ruotsissa tammikuussa 2019 ja Islannissa helmikuussa 2019. Tapahtuman koko ja muoto vaihteli paikallisten voimavarojen mukaan jonkin verran, mutta joka paikassa nähtiin ja kuultiin konsertti, joka sisälsi jokaisen maan omaa kansanmusiikkia kunkin ”maajoukkueen” soittamana sekä kaikkien osallistujien yhdessä soittamat tutti-osuudet, jotka kuvasivat viitteellisesti maita, kansallisuuksia ja viikinkiretkiä. Viikinkiretki-teemaa kuvitti Jouni Bäckströmin esittämä Viggo-viikinkihahmo, joka sitoi musiikkinumeroita tarinaksi ja houkutteli yleisöä mukaan laulamaan. Suomessa ja Ruotsissa oli lisäksi lastenkonsertit lyhyemmällä ohjelmalla sekä konserttien välissä aulatapahtumia, joissa nähtiin ja kuultiin pop up -konsertteja ja tanssia. Suomen konsertissa oli lisäksi mukana rytmisen voimistelun ja joukkuevoimistelun joukkueita, Ruotsissa tanssikoulun ryhmiä ja Islannissa paikallinen koomikko.

Grosso-konsepti on kehittynyt ja kehitelty hyvin pitkälti ja tiiviisti suomalaiseen musiikkiopistosysteemiin sopivaksi, ja toimintatapoihin tehtiinkin pientä kustomointia, kun toimintaympäristöt olivat erilaiset. Pohjoismaisia kumppaneita myös huolestutti etukäteen, miten monta sataa lasta saadaan mahtumaan konserttitalojen lavalle, mutta lopulta kaikki – Norjan konsertin loppusuoralla tapahtunutta palohälytystä ja ulosmarssia myöten – meni varsin sujuvasti.

Viking Barokk oli grossohistorian viides Concerto Grosso, ja ensimmäinen kansainvälinen grosso-projekti. Concerto Grossojen, ja muunkin Collegium-toiminnan ydinajatuksena on alusta saakka ollut barokkimusiikin ilosanoman vieminen mahdollisimman laajalle, instrumenttiin ja taitotasoon katsomatta. Grosso-orkestereissa on ollut mukana instrumentteja, jotka eivät ole lähelläkään perinteistä barokkiorkesterikokoonpanoa. Tälläkin kertaa mukana oli kanteleita, sähköbassoja, saksofoneja sekä laaja kirjo erilaisia lyömäsoittimia. 

Barokin ajan musiikki on lyhyine kappaleineen, selkeine rakenteineen ja mukaantempaavine svengeineen helposti lähestyttävää, ja musiikkiopistoissa soitetaankin paljon barokkimusiikia. Barokkimusiikin soittaminen alan eksperttien kanssa on antoisaa sekä niille, jotka ovat törmänneet teoksiin musiikkiopinnoissaan että niille, joille Grossoon osallistuminen on ensimmäinen kosketus barokin musiikkiin.

Helsingin konsertissa esiintyi 306 soittajaa ja 80 voimistelijaa. Kuva: Aki Rask

Concerto Grosso – Viking Barokk -tapahtuman tuotantotyöt alkoivat syksyllä 2016 apurahahakemusten kirjoittamisella. Alkuvuodesta 2017 kävin kaikissa osallistujamaissa esittelemässä projektia paikallisille barokkiorkestereille, musiikkiopistoille ja konserttitaloille. Ensimmäinen osallistujien yhteistapaaminen oli syyskuussa 2017, kun kaikkien orkesterien edustajat tapasivat Helsingissä ja konserttien ohjelma päätettiin. Musiikkiopistojen edustajat tapasivat Helsingissä helmikuussa 2018, jonka jälkeen harjoitukset musiikkiopistoissa alkoivat. Suomesta mukana oli neljä musiikkiopistoa pääkaupunkiseudulta, ja kunkin musiikkiopiston omien harjoitusten lisäksi syys-lokakuussa oli kolmet Suomen orkesterin yhteisharjoitukset. Collegiumin ohjaajat kävivät joka maassa pitämässä yhdet viikonlopun mittaiset harjoitukset. Koko kansainvälinen orkesteri harjoitteli yhdessä vasta konserttia edeltävänä päivänä.

Orkesterissa oli kaiken ikäisiä soittajia viisivuotiaista vasta-alkajista aikuisiin harrastajiin ja ammattimuusikoihin. Collegiumin ihmiset tekivät barokki- ja kansanmusiikkikappaleista sovituksia, joissa kullekin oli tasoaan vastaavaa soitettavaa. Useita instrumentteja lisättiin mukaan alun perin barokkiorkesterille tehtyihin teoksiin. Enimmillään yhdessä kappaleessa oli yli 30 erilaista yhtä aikaa soitettavaa stemmaa. Upeinta Collegiumin projekteissa onkin tarjota (ja saada myös itse) kokemus monisatapäisessä orkesterissa yhdessä soittamisesta.

kuva: Aki Rask

Suomen vanhan musiikin liitto (svamuli ry) valitsi Concerto Grosso – Viking Barokk -proektin vuoden 2018 vanhan musiikin teoksi. Tunnustus oli Collegiumille näyttävä tapa juhlistaa kymmenvuotista taivaltaan ja aloittaa uusi, itsenäinen toiminta. Aiemmin FiBO Collegiumina Suomalaisen Barokkiorkesterin (FiBO) yhteydessä toiminut yleisötyö- ja koulutustyöryhmä perusti maaliskuussa 2019 oman yhdistyksen ja jatkaa osittain FiBO Collegiumin lanseeraamia toimintamuotoja sekä tuo uutta toimintaa vanhan musiikin koulutuskentälle. Musiikkiopistoprojektit muutaman vuoden välein järjestettävine Grossoineen jatkuvat Collegium-toimintana, samoin Seniorien barokkipaja ja barokkimusiikin täydennyskoulutuskurssit musiikkiopistojen opettajille sekä lapsille, nuorille ja erilaisten hoiva- ja hoitolaitosten asiakkaille suunnatut konsertit. Uutena avauksena on tulossa Barokkiakatemia, jota järjestetään yhdessä Sibelius-Akatemian, Taideyliopiston avoimen yliopiston sekä musiikkikoulutusta tarjoavien ammattikorkeakoulujen kanssa. Barokkiakatemian toiminta alkoi tänä syksynä ja siitä lisää seuraavassa tekstissäni.

Kaisamaija