Olen etuoikeutettu koska olen valkoinen

Keskiviikkona 3.6. tasa-arvon puolesta osoitettiin mieltä Helsingin Senaatintorilla. Helsingin sanomat haastattelivat mielenosoituksen toista järjestäjää, Sara Balhasia:

”Meidän ei tarvitse kuunnella sitä, että mene takaisin sun kotimaahan tai lähde sun banaaniveneellä. Olen syntynyt Suomessa, olen kasvanut ja käynyt koulussa ihan kuten kaikki muutkin lapset. Olen opiskellut suomea ensimmäisenä kielenä. Olen samalla tavalla tehnyt töitäkin täällä. Miksi mun pitää kuunnella kaikkia ilkeitä kommentteja, kuten n-sanaa tai hiekkarumilus vaan sen takia, että mun ihonväri saattaa olla astetta tummempi kuin jollakin?” 

Nimeni on Isabel Gonzalez, olen suomalainen, syntynyt Ruotsissa, jossa suomalainen äitini tapasi isäni, poliittisen pakolaisen Chilestä. Olen valkoihoinen eikä minulla ole mitään näkyvää, fyysistä, poikkeavuutta eikä ulkomuodossani huomiota herättävää. Minulla on oikeus päättää omasta ruumiistani, oikeus äänestää ja itse päättää mitä puen päälleni, eikä kukaan tuijota minua kadulla. 

Olen sosiaalisesti taitava, kaksikielinen ja käytän vaivatta kotimaani kahta virallista kieltä. Lisäksi käytän työssäni päivittäin englantia ja puhun suht sujuvasti etelänaapurimme kaunista vironkieltä. Nimestäni huolimatta espanjan kielitaitoni on lähes olematon. Ja vaikka joskus itseni ilmaiseminen tai tarpeeksi vakuuttavan asiatekstin tuottamien on vaikeaa, on kielitaidoista ollut hyötyä. Olen opiskellut ja työskennellyt ruotsiksi, suomeksi, viroksi ja englanniksi. 

Minulta on lukemattomia kertoja kysytty mistä olen kotoisin tai tiedusteltu osaanko suomea. Joskus se on suututtanut ja joskus naurattanut. Mutta olen itsekin syyllistynyt siihen että kirjoitan asiakkaalle sähköpostin englanniksi enkä suomeksi, koska hänen nimensä on ei-suomalainen.... kun tästä huomautettiin, puolustauduin sillä että festivaalilla jossa työskentelen käytämme niin suomea kuin englantia.... mutta joka tapauksessa tein oletuksen nimen perusteella, vaikka kyseessä oli paikallinen yleisön jäsen, eli toimin samalla tavalla kuin minua kohtaan oli toimittu....usein kun kohtaan ihmisiä ensimmäisen kerran, kerron heti kättelyssä etten suinkaan ole naimisissa espanjalaisen kanssa, vaan siitäkin huolimatta että olen valkoinen, olen puoliksi chileläinen.  

En ole varmaa onko joku työpaikka tai asunto jäänyt nimeni takia saamatta ja muistan teini-ikäisenä että olin surullinen ettei geeniperimäni näy ulospäin. Mutta minua ei ole koskaan fyysisesti uhkailtu, enkä usko että olen menettänyt tärkeitä  tilaisuuksia eikä minuun olla suhtauduttu epäilevästi, ainakaan kasvotusten. Ja ihan varmasti minua on hyödyntänyt se että olen valkoinen, koska meillä on rakenteellista rasismia. Mutta uskon että nyt on muutoksen aika.

Tämän kirjoituksen avulla yritän pohtia valkoisuuteni aiheuttamia etuoikeuksiani, pyrin muuttamaan toimintatapojani ja siirtyä aikomuksista konkreettisiin tekoihin. 

Hyviä vinkkejä löytyy täältä: 

Kuinka hyödynnän valkoista etuoikeuttani?  https://docs.google.com/document/d/160xZ8gLfrbPLuw-OMZUR0UcJVrdpUMGw40Ai3wpUVEw/mobilebasic

Lähteitä antirastisen toiminnan tueksi:
https://docs.google.com/document/d/1M48v50LLrmFowzHmMKgHy1UlGMtphnXhzpLLtQ8BGnM/edit?usp=sharing

Viimeistä viedään

YAMK -opinnot alkavat olla päätöksessä ja valmistuminen häämöttää. Olo on hieman epätodellinen! Kulttuurituotannon YAMK -tutkinto on ollut minulle kulloisestakin elämäntilateestani riippuen enemmän tai vähemmän mielessä ja tavoitteena siitä saakka, kun se tuli mahdolliseksi, joten tämä on tärkeä virstanpylväs. 

Muistan ensimmäisen kulttuurituotannon YAMKin valintakokeeni vuonna miekka ja kivi. Humak ja Metropolia järjestivät koulutuksen yhdessä, ja jopa haastattelussa mukana olivat molempien oppilaitoksen edustajat. Se oli melkoisen piinallista, asetelmassa oli hieman sellaista hyvä poliisi – paha poliisi -vibaa. (Humakin haastattelija oli se hyvä btw!) Seuraavalla kertaa hakiessani jäin kismittävästi toiselle varasijalle. Klassisesti kolmas kerta toden sanoi: Tammikuussa 2019 opinnot viimein alkoivat.

Tuntuu, että tuosta hetkestä on jo ikuisuus. Muistan kuitenkin, että sain migreenikohtauksenkin siinä heti alkuunsa, ja lopulta tajusin lähteä kotiin kesken päivää. Jouduin hyppäämään Eläintarhan pysäkillä raitiovaunusta pois, ja oksentamaan pusikkoon. Vaikka opiskelujeni ajalle sijoittuu kymmeniä toinen toistaan ikävämpiä migreenikohtauksia, joita olen välillä potenut kotona ja välillä  sairaalassa, ovat opinnot ovat todellakin olleet muutakin kuin kärsimystä! 

Meillä on ollut mahdollisuus tavata joukko rohkeita ja inspiroivia luennoitsijoita ja vierailijoita, jotka ovat kertoneet mukaansatempaavasti paitsi työstään, myös itsestään asiantuntijoina, johtajina, ja ihmisinä. Olen tutustunut mahtaviin tyyppeihin, kulttuurin eri alojen superammattilaisiin, jotka suurella sydämellä tekevät tätä työtä, ja ovat myös hemmetin hauskaa seuraa!

Opinnäytetyön tekeminen on ollut loppuvaiheessa yksinäistä puurtamista, ja yksinäisyyden tunnetta on korostanut koronaviruspandemia, joka on sulkenut ovia sekä fyysisesti että henkisesti. Alan tulevaisuudennäkymät ovat hetkeksi kadonneet horisontista lähes täysin. Olo on kuin huonossa parisuhteessa: kärttyisä, huolestunut ja epäluuloinen.

Mutta te, ihmiset! Kiitos hienoista hetkistä, tsempeistä, helpeistä ja tiimihengestä. 

Tässä vaiheessa uskaltaa jo melkoisen suurella todennäköisyydellä sanoa:

Me tehtiin se!

Raija Kuisma


 

Tukholman museoskeneen tutustumassa

Piipahdin syksyllä reilun vuorokauden mittaisella tehoreissulla Tukholmassa opinnäytetyöhöni liittyen. Tässä katsaus siihen, miltä siellä näytti suomalaisen tuottajan silmin.

ABBA The Museum

Kiertelin ABBA-museossa Sales Executive Carina Hedénin kanssa opinnäytetyöhöni liittyen. Carina kertoi, että ABBA-museon tavoite on kasvaa Euroopan suurimmaksi viihdekeskukseksi. Museo on laajnetanut toimintaansa hotelli- ja hostelliliiketoimintaan ja aikoo kasvattaa ravintolatoimintaa. Keinoina on myös asiakaskokemuksen jatkuva parantaminen ja uusien asiakasryhmien houkuttelu palveluita kehittämällä ja markkinointiin panostamalla. Museon slogan on ”Walk in. Dance out, ja se kyllä toimii, vaikka konseptista kokonaisuutena voi olla montaa mieltä. ABBA-museossa on kuitenkin upealla tavalla käytetty digitalisuuden tarjoamia mahdollisuuksi kävijäkokemuksen hiomisessa huippuunsa. Ravintolassa saa taivaallista kanttarellikeittoa!

Lue lisää tästä.

Moderna Museet ja ArkDes

Modernassa on aina upeita näyttelyitä, mutta tällä visiitillä kiinnitin huomiota enemmän kävijäkokeuksen muihin osasiin: opasteisiin ja eri palveluihin. Opasteet piha-alueella ja sisällä olivat isoja, näkyviä ja helposti ymmärrettäviä. Sisätiloissa tutkailin paitsi opasteita, myös eri palveluiden kuten kaupan, kahvilan ja naulakoiden sijoittelua toisiinsa nähden, sisustusta, WC- tilojen määrää ja siisteyttä jne. Kokonaisuus vaikutti toimivalta. Tilat olivat siistejä, mutta eivät neuroottisen puhtaita. Modernan museopeda näyttää todella viihtyisältä ja houkuttelevalta! (Kuva alla)

 

ArkDesissa kiinnostavin osa oli kokeellisten näyttelyiden tila Boxen. Se on arkkitehtonisesti kiinnostava, erillinen tilaelementti näyttelysalin alkupäässä. Boxen mahdollistaa monipuolisen ja rohkean näyttelytoiminnan, sillä elementin sisällä näyttelyt ovat katseilta piilossa. Vierailuni aikana siellä oli esillä cruising -kultturia esittelevä, alle 15 -vuotiailta kielletty näyttely.

Tutustu Modernaan tästä ja ArkDesiin tästä.

Fotografiska

Fotografiskassa tein nopean kierroksen näyttelytiloissa, ja kyllä, vaikuttaviahan Fotografiskan näyttelyt aina ovat. Kiinnostava yksittäinen huomio on se, että myöhäisenä arki-iltana museon näyttelytiloissa oli kaikkialla tungosta, ihmiset fiilistelivät näyttelyissä kuohuviinilasien kanssa. Museo on auki klo 23 saakka.

Fotografiskaan minut kuitenkin toi ravintola, joka kutsuu itseään maailman parhaaksi museoravintolaksi! Fotografiskan ravintolassa kestävän kehityksen arvot leikkaavat läpi koko toiminnan: Kasvisruokaa, osin hävikkiruuasta valmistettua, ruokalistan paperi on valmistettu puukuidun sijaan mantelista, juomalasit kierrätyspulloista jne. Ruokalista on tarkkaan mietitty, ja ruoka on taivaallista. Nautin kolmen ruokalajin klassikkomenun ja ruokajuomana hävikkiomenoista valmistettua mainiota siideriä. Jos haluat kokea mitä Sustainable high-end voisi tarkoittaa, käy täällä! 

Lisätietoa tästä. 

Junibacken

Vierailin ensimmäistä kertaa elämässäni huippusuositussa Junibackenissa. Oli helppo huomata, missä melkoisen monen suomalaisen lasten museokohteen kävijät ovat esikuva-analyysinsä tehneet! Ajatukseni oli tutustua kohteeseen lähinnä asiakaspolkua tutkaillen, sillä en odottanut sisällön kiinnostavan minua, vaikka lapsena olen Lindgrenin matkassa monet seikkailut kokenut. Lastenvaunuille ja -rattaille oli ulkona kevyet telttakatokset, joihin ne tulee jättää. (Mietin, paljonko Suomessa valituksia vastaavasta käytännöstä.) Suoraan ulko-ovista päädytään lipputiskille, jossa oli jo jonoa, vaikka oli arkiaamu. Pujottelin epäkäytännöllisesti suunnitellun aulatilan naulakoille, jossa havaitsin että laukkuni oli liian suuri säilytyskaappiin. Jos minulla olisi ollut kolikoita, olisin voinut lukita laukun vaijerilukolla naulakkoon. Päädyin nyt vain jättämään sen naulakon päälle muiden kävijöiden rehellisyyteen luottaen.

Näyttelytiloissa vetonaula on juna, joka kuljettaa läpi Lindgrenin satumaailmojen. Matka oli niin taianomainen, että yllätyksekseni liikutuin kyyneliin! Tälle siis vahva suositus kera itkuvaroituksen!

Junibackenilla on myös tunnetuimpien satujen kuvastoista ja tarinoista ammennettuja erilaisia leikkihuoneita, joiden yksityiskohdat olivat mittakaavaltaan lasten kokoisia. Huoneet olivat kuitenkin tilavia, puhtaita ja kiinnitin huomiota siihen, että niissä oli käytetty aitoja materiaaleja: puut olivat puuta eivätkämuovia. Portaikon seinällä oli Lindgrenin satujen kuvituksista koottu viehättävä taidenäyttely, joka olisi ansainnut enemmänkin tilaa ympärilleen. Ruotsissa ei pelätä lohkaista kaupallisille toiminnoille isoa osaa kokonaispinta-alasta, ja kauppa ja ravintola olivat täälläkin isossa roolissa. Ja laukkuni oli tallella! 

Junibackeniin tästä. 

Nordiska Museet

Nordiska Museetissa keskityin vaihtuviin näyttelyihin, yleisötiloihin ja palveluihin. Vaihtuvien näyttelyiden osiossa oli immersiivinen luonnonilmiöaiheinen video heijastettuna rakennuksen päähallin huikean korkeaan kattoon, siinä oli mm. vaikuttava revontulielementti.Ilmastonmuutosteemaa oli muutenkin käsitelty vaikuttavalla tavalla, suosittelen tätä näyttelyä!

Museokauppa oli vastikään uudistettu. Tuotevalikoima oli melko klassinen, museon päänäyttelyn aihepiiriä tukeva villasukkineen ja -huopineen mutta täälläkin tilasuunnittelu oli todella hyvää ja esillepano miellyttävää. Piipahdin museon trendikkäästi sisustetussa ravintolassa kahvilla, mukava kokemus sekin.

Lue lisää tästä.

Yhteenveto

Tukholmassa huomaa, että kestävän kehityksen mukainen toiminta on todella pinnalla ja sitä tuodaan rohkeasti esille kaikkialla. Se näkyy pieninä valintoina, esimerkiksi paperiesitteitä ei ole tarjolla kaikkialla ja jos on, ne voi palauttaa käytettäväksi uudelleen. Ja suurina valintoina: esimerkiksi yksityisautoille ei ole varattu parkkipaikkoja. ABBA-museolla ei ole parkkipaikkoja lainkaan, Modernan valtavalla pihalla on 2 invapaikkaa eikä muuta. Tukholman julkinen liikenne on toimivaa, ja kaikki paikat oli ensikertalaisenkin helppo löytää.

Asiakaspalveluun on panostettu, henkilökuntaa on kaikkialla saatavilla. Asiakaspalvelu on osaavaa ja välitöntä. Asiakaskokemuksen tärkeys näkyy kaikkialla, tilasuunnittelu ja visuaalisuus ovat huippuluokkaa, ja näyttelyissä on paljon viihteellisiä elementtejä. Pedagogiikka on hienovaraisempaa kuin Suomessa.

Museoiden ravintolat ovat laadukkaita ja huippusuosittuja, ja niissä voidaan piipahtaa lounaalla ja illallisella ilman museokäyntiäkin.

Minulle kerrottiin, että vahva, suhdanteista riippumaton rahoituspohja luo Tukholmassa osaltaan mahdollisuuden toiminnan pitkäjänteiselle kehittämiselle ja mahdollistaa kokeilut, ja kokeellisuutta ja rohkeita näyttelyitä onkin paljon. Tukholmalaiset ovat myös tottuneet maksamaan kulttuurista, joten pääsylippujen hinnalla ei tarvitse kilpailla.

Ylpeys omasta tekemisestä ja sen esilletuominen on jotain, mistä Suomessa voitaisiin oppia. Tukholmassa ei arastella sanoa, että tavoitteena on olla Euroopan suurin tai maailman paras. 

Raija Kuisma
 

Jonoista ja museoista

Viimeistään Amos Rexin avauduttua Helsingin keskustaan suurikin yleisö huomasi, että museot vetävät kiinnostuneita kävijöitä kuukaudesta toiseen jonoiksi asti. Osa mediasta ja yleisöstä ohitti hypeä nauttivat näyttelyt olankohautuksella ja mainitsi happamasti jotain someajan ilmiöistä: tärkeämpää oli näyttää olevansa museossa taiteen keskellä. Tai sitten siellä museon ulkopuolella jonottamassa. Eittämättä museot ovat huomanneet someystävällisyyden houkuttelevan nykykävijöitä jakamaan kokemuksiaan ja kuviaan ja hyödyntäneet tätä markkinoinnissaan.

Televisiossa, tuossa laskevan auringon mediassa, esitetyssä Sohvaperunat -ohjelmassa ilokseni yksi perunoista ihmetteli  jonosta kertovan uutisklipin äärellä suureen ääneen, että ”mikä ihmeen Amos Rex”. Tästä huolimatta harva kulttuurisesti aktiivinen henkilö on voinut viime vuosina välttyä taiteen museossa käynnin ilosanomalta somekuplassaan: Kiasmassa esillä olleen Yayoi Kusaman pilkuilta, Amos Rexin avanneen Teamlabin virtuaalimaailmoilta, Kansallismuseon Barbie-näyttelyltä, Mäntän jokakesäisiltä kuvataideviikoilta, taikka HAMin Ellen Thesleff -näyttelyltä. Vaikka helposti lähestyttävät, osittain ennalta tunnetut aihepiirit tai taiteilijat ovat saaneet ihmiset liikkeelle ja kävijäennätykset paukkumaan, on kollektiivisella (digi-)innolla ollut myös vaikutusta asiaan. Instagram-ystävällinen taide sopii hyvin selfieiden tai mukaironisten ”täällä minäkin” -saatetekstien taustalle. Museosta tuli Ylioppilaslehden artikkelin mukaisesti hetkellisesti keino tuottaa omaa identiteettiään sekä sosiaalisia suhteitaan.

Jono Lontoon Natural History Museumiin
Kuva: Aflred Waterhouse, Wikimedia Commons

Yleisötyötä ja käyntikulttuurin muutosta

Vaikka yleisöryntäys on saanut Helsingin sanomat jakamaan viime hetken vinkkejä viimeistä viikonloppua auki oleville suursuosion saaneille näyttelyille, eivät jonot ole syntyneet tyhjästä. Museoissa on jo vuosien ajan panostettu yleisön huomiointiin sekä tehty töitä erilaisten yleisöjen tavoittamiseksi. Asiakkaiden kuuntelu sekä asiantuntijatyö kantanee hedelmää yksittäistä someilmiöitä pitemmälle. Tähän vaikuttaa myös vahvasti Museoliiton vuonna 2015 lanseeraama Museokortti, jonka viime vuoden top 6-käyntikohteista löytyvät yllä mainitut museot vuosi vuodelta kasvavine kävijämäärineen. Museokortti on onnistunut luomaan kysyntää ja tavoittamaan uusia yleisöjä ennen kuulumattomalla tavalla. Vuosilipun omistajat tuovat usein kortittomia seuralaisia museoon, mikä taas nostaa yksittäislippujen myyntiä, kaiken kaikkiaan museokortin omistaminen kasvattaa museokäyntejä miltei 300%, käy ilmi poikkeuksellisen laajasta Aalto-yliopiston teettämästä tutkimuksesta. Kohonneet kävijämäärät eivät ole vain pääkaupunkiseudun ilmiö. Museokortilla pääsee yli 300:n kohteeseen ja kasvua sekä kävijäennätyksiä on nähty ympäri Suomenniemeä.

Kulttuurin kuluttamista materian sijaan, meneekö kaikki kulttuuri kortille uuden, resurssiviisaan niukkuuden aikakauden alkaessa?

Museoihin mennään monesta syystä: oppimaan, kokemaan jaettua kulttuuriperintöä tai taide-elämystä, piipahtamaan, museokauppaan ostoksille tai kahvilaan brunssille, konserttiin ja niin edelleen. Jonot voidaan nähdä myös osana (fyysisesti ja somessa) jaettua kokemusta. Jonoissa on myös yökerhojen tai suurten pääkaupunkien kuuluisien museoiden tapaan pieni ajatus statussymboliudesta; suosion tulee näkyä katukuvassakin. Netissä toimiva ajanvarausjärjestelmä tai suurimmalta osalta museoista puuttuva lipunmyynnin nettikauppa voisivat poistaa jonoja vaikuttaen näin museokäynnin kokonaisuuteen. Nettikauppojen sijaan toivon vastaavanlaista ryntäystä seuraavaksi muiden kulttuurielämysten pariin. Aloittaa voisi vaikka teattereiden kausikorteista, joita voisi jääkiekkoliigojen kausikorttien tapaan lainata kirjastosta tai hankkia läheisille lahjaksi. Museossa käyminen on muuttunut vain reilussa viidessä vuodessa, kotimaanmatkailun ja ekologisen kuluttamisen suosion ededlleen noustessa kulttuurilla on vielä paljon annettavaa ihmisten vapaa-ajalle.

Taru Tuomisto