Jonoista ja museoista

Viimeistään Amos Rexin avauduttua Helsingin keskustaan suurikin yleisö huomasi, että museot vetävät kiinnostuneita kävijöitä kuukaudesta toiseen jonoiksi asti. Osa mediasta ja yleisöstä ohitti hypeä nauttivat näyttelyt olankohautuksella ja mainitsi happamasti jotain someajan ilmiöistä: tärkeämpää oli näyttää olevansa museossa taiteen keskellä. Tai sitten siellä museon ulkopuolella jonottamassa. Eittämättä museot ovat huomanneet someystävällisyyden houkuttelevan nykykävijöitä jakamaan kokemuksiaan ja kuviaan ja hyödyntäneet tätä markkinoinnissaan.

Televisiossa, tuossa laskevan auringon mediassa, esitetyssä Sohvaperunat -ohjelmassa ilokseni yksi perunoista ihmetteli  jonosta kertovan uutisklipin äärellä suureen ääneen, että ”mikä ihmeen Amos Rex”. Tästä huolimatta harva kulttuurisesti aktiivinen henkilö on voinut viime vuosina välttyä taiteen museossa käynnin ilosanomalta somekuplassaan: Kiasmassa esillä olleen Yayoi Kusaman pilkuilta, Amos Rexin avanneen Teamlabin virtuaalimaailmoilta, Kansallismuseon Barbie-näyttelyltä, Mäntän jokakesäisiltä kuvataideviikoilta, taikka HAMin Ellen Thesleff -näyttelyltä. Vaikka helposti lähestyttävät, osittain ennalta tunnetut aihepiirit tai taiteilijat ovat saaneet ihmiset liikkeelle ja kävijäennätykset paukkumaan, on kollektiivisella (digi-)innolla ollut myös vaikutusta asiaan. Instagram-ystävällinen taide sopii hyvin selfieiden tai mukaironisten ”täällä minäkin” -saatetekstien taustalle. Museosta tuli Ylioppilaslehden artikkelin mukaisesti hetkellisesti keino tuottaa omaa identiteettiään sekä sosiaalisia suhteitaan.

Jono Lontoon Natural History Museumiin
Kuva: Aflred Waterhouse, Wikimedia Commons

Yleisötyötä ja käyntikulttuurin muutosta

Vaikka yleisöryntäys on saanut Helsingin sanomat jakamaan viime hetken vinkkejä viimeistä viikonloppua auki oleville suursuosion saaneille näyttelyille, eivät jonot ole syntyneet tyhjästä. Museoissa on jo vuosien ajan panostettu yleisön huomiointiin sekä tehty töitä erilaisten yleisöjen tavoittamiseksi. Asiakkaiden kuuntelu sekä asiantuntijatyö kantanee hedelmää yksittäistä someilmiöitä pitemmälle. Tähän vaikuttaa myös vahvasti Museoliiton vuonna 2015 lanseeraama Museokortti, jonka viime vuoden top 6-käyntikohteista löytyvät yllä mainitut museot vuosi vuodelta kasvavine kävijämäärineen. Museokortti on onnistunut luomaan kysyntää ja tavoittamaan uusia yleisöjä ennen kuulumattomalla tavalla. Vuosilipun omistajat tuovat usein kortittomia seuralaisia museoon, mikä taas nostaa yksittäislippujen myyntiä, kaiken kaikkiaan museokortin omistaminen kasvattaa museokäyntejä miltei 300%, käy ilmi poikkeuksellisen laajasta Aalto-yliopiston teettämästä tutkimuksesta. Kohonneet kävijämäärät eivät ole vain pääkaupunkiseudun ilmiö. Museokortilla pääsee yli 300:n kohteeseen ja kasvua sekä kävijäennätyksiä on nähty ympäri Suomenniemeä.

Kulttuurin kuluttamista materian sijaan, meneekö kaikki kulttuuri kortille uuden, resurssiviisaan niukkuuden aikakauden alkaessa?

Museoihin mennään monesta syystä: oppimaan, kokemaan jaettua kulttuuriperintöä tai taide-elämystä, piipahtamaan, museokauppaan ostoksille tai kahvilaan brunssille, konserttiin ja niin edelleen. Jonot voidaan nähdä myös osana (fyysisesti ja somessa) jaettua kokemusta. Jonoissa on myös yökerhojen tai suurten pääkaupunkien kuuluisien museoiden tapaan pieni ajatus statussymboliudesta; suosion tulee näkyä katukuvassakin. Netissä toimiva ajanvarausjärjestelmä tai suurimmalta osalta museoista puuttuva lipunmyynnin nettikauppa voisivat poistaa jonoja vaikuttaen näin museokäynnin kokonaisuuteen. Nettikauppojen sijaan toivon vastaavanlaista ryntäystä seuraavaksi muiden kulttuurielämysten pariin. Aloittaa voisi vaikka teattereiden kausikorteista, joita voisi jääkiekkoliigojen kausikorttien tapaan lainata kirjastosta tai hankkia läheisille lahjaksi. Museossa käyminen on muuttunut vain reilussa viidessä vuodessa, kotimaanmatkailun ja ekologisen kuluttamisen suosion ededlleen noustessa kulttuurilla on vielä paljon annettavaa ihmisten vapaa-ajalle.

Taru Tuomisto

Maailmanpolitiikan kuohuista syntynyt museo, osa 2

Eräs työurani mielenkiintoisimpia projekteja on ollut osallistua Tampereella sijaitsevan Lenin-museon uudistamiseen. Vain muutaman sadan neliön museo on aina ollut kokoaan suurempi ja aikanaan toiminut myös kansainvälisen politiikan näyttämönä.

Blogipostaukseni toisessa osassa kerron Lenin-museon asiakaslähtöisestä ja osallistavasta museon uudistamistyöstä: Leninin henkilökulttiin ja neuvostokaanoniin perustuneesta näyttelystä luotiin uusi poliittisen historian museo, joka lähestyy aihettaan ylirajaisesta näkökulmasta (transnationaalinen lähestymistapa).

Tampereen Lenin-museo oli 2000 -luvun edetessä ajautunut tilanteeseen, jossa sen toiminta itsenäisenä museona ei voinut jatkua. Lenin-museon yhdistäminen Työväenmuseo Werstaaseen (joka on vanhan museolain mukainen valtakunnallinen erikoismuseo) alkoi vaikuttaa välttämättömältä toiminnan jatkumisen turvaamiseksi.  Vuonna 2012 museoiden välillä alettiin käydä tiivistä vuoropuhelua ja pohtia työprosessien yhtenäistämistä. Suunniteltiin uuden organisaation talous, työntekijöiden työtehtävät, organisaatiorakenne, tilaratkaisut ja hallintomalli. Neuvoteltiin rahoittajien, eli opetus- ja kulttuuriministeriön sekä Tampereen kaupungin kanssa, ja lopulta sopimukset allekirjoitettiin ja uusia organisaatio aloitti toimintansa v. 2014 alussa.

Moderni nykyaikainen museo toimii yhdessä yleisönsä kanssa. Lenin-museossa toteutettiin vanhan päänäyttelyn yhteyteen Millaisen Lenin-museon sinä haluat? –näyttely, jolla kartoitettiin yleisön näkemyksiä siitä, millaisia teemoja uudessa museossa tulisi käsitellä. Näyttelyssä oli esillä erilaisia vaihtoehtoja tulevan museon sisällöstä, ja kävijöille tarjottiin erilaisia tapoja äänestää ja jättää mielipiteensä. Osallistaminen onnistui hyvin, pelkästään näyttelyn ns. äänestysalttarilla annettiin yli 7200 ääntä.

Uudistustyöhön liittyen järjestettiin viisi kaupunkilaisille avointa keskustelutilaisuutta, joiden alustajiksi etsittiin henkilöitä, joilla on jokin ammatillinen suhde Lenin-museon teemoihin. Alustajiksi valikoituivat kirjailijat Alexandra Salmela ja Jukka Mallinen, muusikko Heikki Salo, diplomaatti Heikki Talvitie sekä mediatutkija Jyrki Pietilä.

Ideointityöpajoja järjestettiin kahdeksan. Niihin kutsuttiin erilaisia kohderyhmiä: Bloggareita, Tredun matkailualan opiskelijoita, vanhaa Lenin-museota lähellä olleita tahoja, Werstaan Museosakkilaisia (eli vapaaehtoistyöntekijöitä). Työpajojen vetäjinä toimivat Werstaan museolehtorit.

Kaikestä kerätystä aineistosta koostettu raportti oli pohjana museon uudistamistyölle. Se vahvisti joitakin työryhmän ennakko-oletuksia, mutta toi myös esille seikkoja, joita ”tutkijakuplassa” työskentelevät museoammattilaiset eivät olleet tulleet ajatelleeksi: Esimerkiksi matkailualan opiskelijoiden työpajassa kävi ilmi, etteivät nykyiset parikymppiset enää tienneet, mikä Neuvostoliitto on ollut. Vanhassa museossa ei oltu käsitelty lainkaan teemoja, jotka nyt raportissa kohosivat tärkeimmiksi: Pakkotyö, toisinajattelijat, KGB, arkielämä ja neuvostohuumori. 

Museon uudistamistyö tehtiin työryhmävetoisesti. Alkuun lähdettiin yhdellä moniammatillisella uudistamistyöryhmällä, ja kun yhteinen pohja työlle oli luotu, eriytettiin iso porukka näyttelytyöryhmäksi, jonka vastuulla oli näyttelyn sisältöjen, näyttelytekniikan ja visuaalisen ilmeen luominen ja yleisöpalvelutyöryhmäksi, jolle kuului esimerkiksi asiakaspalvelun palvelupolkujen luominen, opastusten suunnittelu ja tuotteistaminen, museokauppa ja markkinointi. Suunnittelutyössä vedettiin sekä suuria linjoja, että hiottiin yksityiskohtia. Yleisöpalvelutyöryhmä suunnitteli museon asiakaspalveluhenkilökunnan neuvostohenkiset työasut, pääsyliput, säilytyslokerikot, museokaupan kalusteet, kassapisteen kalustuksen ja muut keskeiset yleisöpalvelun kannalta keskeiset elementit ja tarjottavat museopedagogiset ja myytävät elämystuotteet.

Uuden Lenin-museon avajaisia vietettiin 16.6.2017 yhteensä 400 kutsuvieraan voimin. Vuoden 2016 loppuun mennessä museossa vieraili 12 000 kävijää. Kansainvälisiä museovieraita tuli 47 eri maasta, eniten Venäjältä, Saksasta ja Ranskasta. Hieman yllättäen 88% vieraista kuitenkin kotimaisia ja heistä yli kolmannes pirkanmaalaisia. Kiistellyn museon uudistaminen todella kiinnosti paikallisia!

Museo sai laajaa artikkelinäkyvyyttä useissa medioissa: Helsingin Sanomissa, Suomen Kuvalehdessä, Aamulehdessä, Demokraatissa, Keskisuomalainen –konsernin lehdissä, Ylen kanavilla. STT:n kautta uutinen päätyi useisiin pienempiin juttuihin ja mainintoihin Suomessa. Ulkomailla näkyvyyttä toivat uutistoimistot TASS Venäjällä ja Xinhuan Kiinassa.

Museon uudistamistyö sai tunnustusta myös museoammatillisella kentällä: Lenin-Museo ylsi 2017 Suomen Museoliiton Vuoden museo –kilpailussa neljän parhaan finalistin joukkoon. Euroopan museofoorumin järjestämässä Vuoden eurooppalainen museo, European Museum of the Year Award 2017 -kilpailussa Lenin-museo oli myös finaalissa ja pokkasi kunniamaininnan.

Ennen kaikkea työryhmä ilahtui yleisön mielipiteestä: Lenin-museon v. 2016 kävijätutkimuksen mukaan 855 kyselyyn vastanneesta henkilöstä 96% piti museouudistusta onnistuneena. Lukema herätti hilpeyttä: Vastaavia prosenttilukuja löytyy paljonkin -ja oikeastaan vain- neuvostoliittolaisista tilastoista!

Kuva: Lenin-museo

Tekstini pohjautuu Tampereen Ammattikorkeakoulun Huomisen matkailukohde -erikoistumisopintojen kehittämistehtävääni Matkailukohteen oheispalvelut: Museokaupan mahdollisuudetvetovoimatekijänä -Tapauksena Lenin-museo (2017). Alkuperäisinä lähteinä on käytetty mm. Työväenmuseo Werstaan ja Lenin-museon toimintakertomuksia, kävijätutkimusta ja erilaisia tilastoja.