Pelko, epävarmuus ja individualismin ihannointi, johtaa puskista huuteluun ja poteroihin kaivautumiseen

Taiteilijan ja tuottajan yhteistyön kehittymistä jarruttaa työskentelyn ajatuksellinen jaottelu kahteen erilliseen leiriin, taiteellisen työhön ja tuotannolliseen työhön. Esitystaiteen työtavat poikkeavat useimmiten perinteisestä teatterista, mutta taustalla vaikuttavat yhä teatterin tekemisen työtavat. Työn kahtiajaon perustana ovat perinteiden lisäksi taidealalle juurtuneet myytit kaiken taitavasta tuottajasta ja taiteelleen uhrautuvasta taiteilijasta. Uuden ajattelun sisäistäminen on mahdollista vasta, kun taustalla vaikuttavat asenteet on tunnistettu ja purettu auki.

On karrikoitua puhua tuottajan ja taiteilijan vastakkainasettelusta. Käytännössä sitä kuitenkin tapahtuu kentällä käytävissä keskusteluissa yhä. Yksi tuoreimpia esimerkkejä on Susanna Leinonen Companyn hanke, josta Teatterit ry uutisoi blogissaan 25.1.2018. Blogissa Susanna Leinonen Companyn toiminnanjohtaja Salla Mistola asettaa tuottajat ja taiteilijat jo lähtökohtaisesti vastakkain kirjoittamalla ”mitäpä jos hanketuki ohjattaisiinkin suoraan taiteilijoille, taiteelliseen työskentelyyn? Ei aina palkattaisi tuottajia tai muita välittäjäportaan toimijoita. Minkälaiset vaikutukset sillä olisi tanssijoiden työskentelyyn tai koko ryhmän toimintaan?”. (http://www.suomenteatterit.fi/2018/01/tuki-suoraan-taiteilijoille/) Sen sijaan, että ammattikentällä nostetaan vuonna 2018 esiin keskustelu siitä kuinka ammattituottajan palkkaus on pois taiteilijan työstä, pitäisi ryhtyä puhumaan siitä miten tuottajat ja taiteilijat voisivat toimia tiiviimmin yhteistyössä.                      

 Katri Naukkarinen, Käytännöstä kuratointiin – Esitystaiteen tuottajan rooli taiteellis- tuotannollisessa dialogissa Pro Gradu -tutkielma, Arts Management, Sibelius-Akatemia, 2018.         

Tunnistan Naukkarisen nostamat ongelmat ja niitä esiintyy oman kokemukseni mukaan koko esittävän taiteen kentällä, ei pelkästään esitystaiteen*. Taiteellis-tuotannollisen dialogin ja yhdessä ajattelun taidon puute hidastaa näkemykseni mukaan koko esittävän taiteen kentän kehittymistä.

Yhteistä lähes kaikkien kohtaamieni alalla työskentelevien ihmisten kanssa on taiteen merkityksen tunnistaminen ja sen syvä arvostus. Taidekentällä, erityisesti vapaalla kentällä, toimintarealiteetti on raakaa. Tämä koskee niin taiteilijoita, kuin muitakin taidetyöläisiä. Raha ja tukirakenteet ovat riittämättömät ja jokainen joutuu taistelemaan toimintamahdollisuuksistaan. Tästä seuraa vastakkainasettelua ja epäselviä ja epämääräisiä valta- ja vastuutilanteita.  Tämä johtaa siihen, että ihmiset väsyvät ja katkeroituvat tai vaihtavat alaa. Toimintaympäristön ja tekemisen tapojen uudistuminen ja koko kentän kehittyminen on äärimmäisen hidasta.

Olen ollut mukana useassa kehitysprojektissa, toiminut neuvonantajana ja mentorina, sekä työskennellyt lukuisten taiteilijoiden ja tuottajien kanssa. Näistä kaikista kokemuksista kiinnostavimmat ja innostavimmat ovat sisältäneet samoja elementtejä: uteliaisuutta, avoimuutta ja kunnioittavaa asennetta, sekä tilaa erehtymiselle, epävarmuudelle ja erilaisille näkemyksille. On sitten kyseessä ollut ongelman ratkaiseminen, uuden suunnittelu tai produktion toteutus, niin ilmapiiri on mahdollistanut yhdessä ajattelun ja parhaimmassa tapauksessa se on johtanut lopputulokseen, jota kukaan meistä ei olisi osannut ennustaa etukäteen.

Tällaisen toiminnan sijaan vallalla on toimintatapa, jota pidetään ammattimaisena, sivistyneenä ja demokraattisena. Vuoronperään esitetään hyvin muotoiltuja ja perusteltuja näkemyksiä tai ehdotuksia, joiden tavoitteena on saada muut osallistujat vakuuttuneeksi ja puoltamaan tätä. Prosessi etenee näiden eri näkemysten ja ehdotusten tarkastelusta parhaimman valintaan tai sitten päädytään kompromissiin. Valitettavan usein tällaisen toimintatavan seurauksena syntyy taskulämmin ja pahimpia vuotokohtia tukkiva toiminta, jossa ei aidosti ole mitään uutta. Ratkaisuhan oli jo ennakkoon olemassa! Toimintatapaa voi kuvata eräänlaisena kilpailevana vuorovaikutuksena, jossa rinnakkain kulkee toisiinsa vaikuttamattomat monologit.

Naukkarisen tutkielmaa lukiessani kiinnostuin William Isaacs:in kirjasta Dialogi ja yhdessä ajattelemisen taito, jota Naukkarinen käytti teoreettisena viitekehyksenä ja josta hän kirjoittaa näin:

Isaacs kehottaa etsimään dialogin kautta todisteita, jotka kumoavat nykyisen näkemyksesi, sen sijaan että etsimme muista vahvistusta näkökannallemme. Vain siten dialogi voi edistää muutosta vuorovaikutuksen avulla. (Isaacs, 113)

Mitä jos asiakeskustelun sijaan keskittyisimme dialogiin ja yhdessä ajatteluun!

Kuuntelemalla ja yhdessä ajattelemalla on mahdollisuus löytää ratkaisu tai lopputulos, johon ei päädyttäisi ilman tällaista dialogia.

Aikaamme määrittelee aivan liian paljon pelko, epävarmuus ja individualismin ihannointi joka johtaa puskista huuteluun ja poteroihin kaivautumiseen.

Suosittelen lämpimästi niin Katri Naukkarisen tutkielman, kuin William Isaacsin teoksen lukemista. On korkea aika meidän jokaisen katsoa peilin ja kantaa kortensa yhteiseen kekoon – ja mitä muita kliseitä tähän vielä keksisi….No vaikkapa peace ´n love & we can do it!

Isabel González

* esitystaiteen englanninkielinen vastine on live art, jolla käsitetään taidemuotojen välimaastossa tapahtuvia esityksiä. Esittävä taide-kattokäsitteellä tarkoitetaan kaikkia esittämiseen perustuvia taiteita.