Näytetään tekstit, joissa on tunniste kulttuuri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kulttuuri. Näytä kaikki tekstit

7.12.2019

Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus kulttuurialan trendeinä

Viimeisen vuoden aikana olen törmännyt monilla eri foorumeilla useisiin artikkeleihin ja keskusteluihin, joissa toivotaan lisää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta kulttuurialalle: sukupuolten välisiä eroja on tasattava työyhteisöissä ja väestön yhä lisääntyvän moninaisuuden tulee näkyä sekä taiteellisissa sisällöissä että taiteentekijöissä. Kaikki tämä ”Taide kuuluu kaikille” -kampanjointi liittyy isompaan kysymykseen yhteiskunnallisesta osallisuudesta ja syrjäytymisen ehkäisystä, jota meidän kulttuurialan toimijoiden on edistettävä aiempaa järjestelmällisemmin ja määrätietoisemmin. Asia on muhinut pinnan alla pitkään ja tärkeitä – vaikkakin osin satunnaisia ja mututuntumaan perustuvia – toimia on tehty paljon. Tässä bloggauksessa nostan esiin muutaman inspiroivan esimerkin meiltä ja maailmalta siitä, miten osallisuutta voi edistää jämäkästi ja ammattimaisesti.

Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ammattina
Taidelaitosten strategioissa luetellut komeat arvot eivät jalkaudu arkiseen työhön itsestään. Tehokkain tapa tehdä arvoista näkyvää käytännöntoimintaa on antaa asia asiantuntijan tehtäväksi: valtuuttaa joku olemassa olevasta henkilöstöstä asian ajajaksi tai palkata organisaatioon uutta verta. Varsinkin isojen taideinstituutioiden on tärkeää olla edelläkävijöitä ja ohjata resursseja osallisuutta lisääviin konkreettisiin toimiin.

Nuorena poikana haaveet balettitanssijan urasta ihonvärinsä vuoksi heittänyt Darin Conley-Buchsieb on nykyään San Francisco -baletin Director of Human Resources and Head of Diversity, Equity and Inclusion, henkilöstöjohtaja ja monimuotoisuuden, oikeudenmukaisuuden ja osallisuuden päällikkö – mikä upea titteli! Kun organisaation arvot on nostettu työnimike tasolle, kyse ei ole pelkästä idealismista ja yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, kyse on myös taloudesta. Monet kulttuuritoimijat taistelevat jatkuvasti taloudellisen epävarmuuden kanssa ja Conley-Buchiebin mukaan osallisuus auttaa myös rahakirstun rikastuttamisessa: ”it’s sheer numbers, you will reach more if you include more.” Jos samat ihmiset tekevät jatkuvasti taidetta samoista aiheista samoille yleisöille, sisällöt muuttuvat yksipuolisiksi ja tylsiksi.

Samaan periaatteeseen uskoo myös Los Angelesissa syntynyt nigerialaisen isän ja afroamerikkalaisen äidin poika Tunde Adefioye, joka työskentelee Brysselin Kaupunginteatterissa kaupunkidramaturgina. Hänen tehtävänsä on tavoittaa marginaaliin joutuneita ihmisryhmiä ja antaa heille ääni, mahdollisuus ilmaista itseään taiteen keinoin. Eri ikäiset ja moninaisia kulttuuritaustoja edustavat ihmiset haastavat ja rikastuttavat valtakulttuuria – ja siitä syntyy aidosti merkityksellistä taidetta!

Näyttelijä-ohjaaja Jussi Lehtonen on tuonut Kansallisteatterin näyttämöille tekijöitä mm. vankiloista ja vastaanottokeskuksista sekä vienyt taidetta Lähi-idän kriisialueille. ”Jokainen meistä suomalaisista taiteilijoista on joutunut sen eettisen dilemman eteen, että miten laittaa itsensä peliin. Työ- ja siviiliminän välinen raja menee heti sumuun, samoin taiteilijaminä ja aktivistiminä. Kun tekee töitä ihmisten kanssa, joilla ei ole oleskelulupaa, niin sehän ei ole millään lailla tasa-arvoista. Minulla on kaikki mahdollisuudet ja toisella ei juuri mitään”, Lehtonen kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa. Pitkäjänteinen työ yhdenvertaisuuden eteen vaatii sekä organisaatioilta että sen työntekijöiltä sinnikkyyttä, rohkeutta ja riskinottokykyä. Siksi juuri isojen julkisesti rahoitettujen organisaatioiden on kannettava kortensa kekoon ensimmäisten joukossa.

Inkluusio Maailman Teatteripäivän teemana maaliskuussa 2020
”Teatterit ovat näennäisesti esteettömiä ja saavutettavia, mutta harvoin aidosti inklusiivisia”, viittomakielinen teatterintekijä Noora Karjalainen toteaa bloggauksessaan. Kissan pöydälle nostaakseen joukko suomalaisia teatteritoimijoita valitsi Maailman Teatteripäivän 27.3.2020 teemaksi inkluusion. Inkluusiopäivän tarkoituksena on korostaa monimuotoisuutta laajasti niin tekijöiden kuin yleisöjenkin näkökulmista. Myös #inkluusiopäivä-kampanja on osaltaan konkreettinen esimerkki siitä, miten taidetoimijat voidaan haastaa pohtimaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutumista omassa toiminnassaan.

Kirsi Helstelä
8.12.2019


Kirsi Helstelä (kulttuurituottaja amk) on taide- ja kulttuuriviestinnän asiantuntija, joka toimii tällä hetkellä Kansallisteatterissa viestinnän tuottajana. Helstelää kiinnostaa erityisesti sisältörikas, ajatuksia herättävä ja visuaalisesti kiinnostava digitaalinen viestintä sekä kulttuuri- ja taideviestinnän strateginen johtaminen. Hän innostuu näkemyksellisestä teatteritaiteesta ja sielukkaasta joogaharjoituksesta.

3.5.2019

Työllistämistoiminta. Vaakakupissa kulttuuritoiminnan mahdollistaminen ja työelämän pirstaloituminen.


Itsenäinen kulttuuritoimijakin voi hyödyntää yhteiskunnan tukijärjestelmiä, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Alla oleva teksti täydentää ja jatkaa aiempaa postaustani aiheesta Taloudellisesti itsenäinen pienikulttuuritoimija on kummajainen – mutta kuinka pitkään?


Kuten yleisestä kulttuurikentän keskustelusta saa helposti kuvan, on yhteiskunnan tuki kulttuurille verrattain pientä ja altis leikkureille. Tämä johtaa kulttuurialan työelämän pirstaloitumiseen osaajien haaliessa elantoaan lyhyemmillä ja epävarmemmilla projekteilla. Osana tätä laajempaa kuviota valtion kulttuurin tukeminen tuntuu siirtyneen lähinnä elinkeinoelämän ja työllistämispalveluiden puolelle erilaisten työllistämistukijärjestelmien muodossa. Toki tämä tarkoittaa, että myös kulttuuritoimijoilla on mahdollisuus työllistää mm. pitkäaikaistyöttömiä esimerkiksi palkkatuen avulla ja hyödyntää esimerkiksi Helsinki-lisää tai tarjota joissain tapauksissa jopa työkuntoutuspaikkoja.

Yhtenä yleisesti käytössä olevista esimerkeistä on palkkatuki. Palkkatuki on TE-toimiston myöntämä taloudellinen ja harkinnanvarainen tuki työttömän työnhakijan palkkakustannuksiin. Palkkatuki voi olla 30%, 40% tai 50% työntekijän palkasta 6, 12 tai 24 kk riippuen työntekijän tilanteesta ja TE-toimiston harkinnasta työttömän työnhakijan palvelutarpeesta. Asiaan liittyy paljon ja kattavan tietopaketin löydät TE-palveluiden sivuilta. 

Kunnat ja kaupungit tukevat myös alueellaan toimivia työnantajia eri keinoin. Helsingissä esimerkkinä tästä on Helsinki-lisä, joka on harkinnanvarainen rekrytointi- tai työllistämistuki. Sitä voidaan hakea ja käyttää työvoiman hankkimiseen ja perehdyttämiseen liittyviin kuluihin ja se voi olla ratkaiseva tekijä pienen toimijan palkkauspäätöksessä. Tähänkin liittyy paljon tiedettävää, ja kattavan tietopaketin löydät Helsingin kaupungin sivuilta.

Vaikka nämä tuet voivatkin auttaa pieniä toimijoita löytämään kipeästi tarvitsemaansa työvoimaa ja samalla tarjota työnhakijalle työpaikan, ongelmattomia ne eivät ole. Niiden voi katsoa edesauttavan työelämän pirstaloitumista sekä pienen kulttuuritoimijan näkökulmasta niden hyödyntäminen helposti johtaa suureen työvoiman vaihtuvuuteen. Suuri vaihtuvuus taas lisää perehdyttämisen ja toimistotyön määrää sitoen jo ennestään tiukilla olevia resursseja, joten hyötysuhde ei ole pienelle toimijalle aina nettopositiivinen. Joissain tapauksissa ne ovat kuitenkin elinehto, joiden kanssa täytyy elää.

Positiivisena puolena taloudellisesti riippumaton toimija pystyy pienilläkin resursseilla osallistumaan aktiivisesti yhteiskunnan työllistämistoimintaan, tarjoamaan työpaikkoja kulttuurialan osaajille, luomaan harrastemahdollisuuksia nuorille ja työkokemusta opiskelijoille sekä työmarkkinoilla itseään etsiville ihmisille. Joissain tapauksissa myös kuntouttava työtoiminta voisi tulla kyseeseen. Kaupunginosan elävöittäminenkin tulee luonnollisena lisänä koko toiminnan sivuvaikutuksena. Työllistämistukitoiminta voidaan nähdä siis tärkeänä mahdollistajana taiteellisten ja yhteiskunnallisten päämäärien saavuttamisessa.

Viimeaikoina on nostettu esiin myös negatiivisia puolia edellämainitun kaltaisista työllistämisjärjestelmistä. Asta Lepän kolumni nostaa esiin jo vuosia jatkuneen järjestelmien räikeän väärinkäytön, johon mielestäni liittyy valitettavasti myös TE-toimiston puolesta tilastojen siistiminen. Työllistymisnumerot näyttävät paremmilta kuin todellisuudessa ovatkaan, sillä iso osa tilastollisesta työllistymisestä tarkoittaa määräaikaisia työsuhteita, pätkätöitä nollatuntisopimuksilla, osa-aikaisuutta monissa eri paikoissa ja/tai pieniä palkkoja. Oma taustani on kulttuurialan lisäksi myös siivous- ja kiinteistöpalvelualalla, jossa olen päässyt eturivistä seuraamaan kansainvälisten jättiyritysten myyvän keikkoja mahdottoman alhaisilla hinnoilla. Jo vuosia sitten alalla puhuttiin, että työntekijöitä kierrätetään tukien avulla siten, että yritykselle koituvat varsinaiset palkkakustannukset mahdollistavat niin alhaiset hinnat, etteivät kilpailijat pysty siihen vastaamaan. Todisteita tälle toki lienee hankala hankkia, mutta se selittäisi paljon. Siksi Asta Lepän kolumni teki minuun niin suuren vaikutuksen. Viime vuosina näiden tukijärjestelmien hakeminen ja käyttöönotto on helpottunut paljon, joten yhä useammat työnantajat pääsevät hyödyntämään näitä järjestelmiä. Siksi onkin ymmärrettävää, että myös väärinkäytöksiä paljastuu yhä enemmän.

Vaikka järjestelmät eivät olekaan täydellisiä, voi niistä löytää mm. kulttuurikentälle kipeästi kaivattua apua. Ne ovat myös selkeä edistysaskel ja merkki siitä, että valtion työllistämispalveluissa on kykyä uusiutua ja toimia jopa joustavasti. Uhkakuvana on, että Asta Lepän kolumnissa kuvattujen väärinkäytösten vuoksi jo saavutettuja edistysaskelia lähdetään perumaan. Valmiita vastauksia minulla ei ole, mutta toivoisin, että seuraavat edistysaskeleet otettaisiin työelämän pirstaloitumista vastaan, sillä minulle se näyttäytyy laajana trendinä, jolla on harvalle hyötyä.


Juuso Liukkonen


24.4.2019

Taloudellisesti itsenäinen pieni kulttuuritoimija on kummajainen - mutta kuinka pitkään?


Näyttämötaide ei usein ole rahasampo. Kulurakenne taiteellisen produktion esityskauteen saattamiseen ja sen läpi viemiseen muodostuu usein sellaiseksi, että euroja on hankala saada takaisin pelkällä lipunmyynnillä. Yhteiskunta kuitenkin tunnistaa taiteen itseisarvon, joten sitä tuetaan erilaisilla tuilla ja säätiöiden rahoituksilla. Usein rahoitusta haetaan erilaisilla apurahahakemusmenetelmillä ja karkeasti selitettynä rahaa on saatavissa, kunhan sen käyttötarkoitus sopii kulloisenkin rahoituksen antajan asettamiin strategisiin päämääriin ja muihin parametreihin.

On kuitenkin olemassa toimijoita, jotka joko tarkoituksella tai tilanteen pakosta ovat tämän rahoitusjärjestelmän ulkopuolella. Tällöin taiteen luomiseen vaadittavat resurssit luodaan itse, esimerkiksi erilaisilla liiketoimintamalleilla. Vuonna 2007 perustettu helsinkiläinen Teatteri Toivo on esimerkki tällaisesta toimijasta. Viralliselta nimeltään Teatteriyhdistys Toivo ry, on yhdistys, joka on perustettu tuomaan uutta ja riippumatonta teatteritaidetta pääkaupunkiseudulle. Teatteria voi luonnehtia ammattijohtoiseksi teatteriseurueeksi.

Alun perin Helsingin Kalliossa Fleminginkadulla majaansa pitänyt teatteri Toivo rakensi vuonna 2013 entistä isomman teatteritilansa Helsingin Telakkarantaan. Muutama vuosi tästä teatteri siirtyi Hermannin kaupunginosaan, jossa se yhä jatkaa toimintaansa vastaavissa tiloissa. Alusta asti oli selvää, ettei pieni teatteri pysty kattamaan kasvaneita kulujaan pelkillä taiteella saatavilla lipputuloilla. Ratkaisuksi tähän muotoutui liiketoimintamalli, jossa teatterin fyysinen tila on kevyesti muunnettavissa tilavuokraukseen sopivaksi. Tilaa vuokraamalla eri tapahtumiin katetaan iso osa teatterin kuluista. Tätä täydennetään erilaisilla elämys- ja työhyvinvointipaketeilla, sekä tapahtumatuotantopalveluilla tilan sisällä. Teatterin henkilökunnan osaamista käytetään luovasti ja joustavasti vastaamaan asiakkaiden tarpeisiin ja toiveisiin. Tilavuokraus- ja tapahtumatoiminta yhdessä teatteriseurueen muun osaamisen kanssa muodostui siis keinoksi mahdollistaa ja toteuttaa taideyhdistyksen taiteellisia päämääriä.

Taloudellinen itsenäisyys on sekä siunaus, että kirous. Vuosikymmenen ajan jatkuneiden julkisen talouden kriisien keskellä tämä itsenäisyys on luonut toimintaan riippumattomuutta sekä valtion yleisestä taloudellisesta tilanteesta, että kaupungin, säätiöiden tai muiden rahoittajien strategisista päämääristä ja ailahtelevista poliittisista tuulista. Toisaalta se myös sitoo teatterin resursseja taiteen ulkopuolisen liiketoiminnan pyörittämiseen, asettaen tilankäytöllisiä reunaehtoja sekä taiteeseen, että tilavuokraukseen. Tilaa kun ei voi valjastaa pysyvästi ainoastaan taiteen tai tilavuokraustoiminnan tarpeisiin.

Tilavuokraustoiminnan positiiivisena sivuvaikutuksena teatteri tulee kuitenkin tutuksi myös muille kuin kulttuuriharrastajille. Erilaiset hää-, konsertti-, yritys- ja kuvaustapahtumat tuovat teatterin kynnyksen yli paljon vieraita, jotka eivät ehkä tavallisesti pieneen teatteriin päätyisi. Osa heistä nähdään myöhemmin seuraamassa myös näytöksiä. Taiteesta erillinen liiketoiminta toimii siis myös markkinointikanavana itse Teatteri Toivon taiteellisille päämäärille.

Teatteri Toivon malli ei ole se kaikista yleisin kulttuuritoimijan polku, mutta näkisin potentiaalia sen yleistymiseen. Kulttuurikentällä on jo pitkään toiminut paljon menestyneitä yhdistyksiä, osuuskuntia, seurueita ja kollektiiveja, joiden toimintamalli perustuu ns. ”kiertävään elämäntyyliin”, eli näytös- ja harjoitustiloja varataan ja vuokrataan tarpeen mukaan yksittäisiin näytöksiin ja produktioihin lyhyiksi aikamääreiksi pitäen kulut matalalla. Tämä on myös Teatteri Toivon tausta, eikä uusien, taloudellisesti itsenäisten toimijoiden muotoutumiselle oikeastaan ole varsinaisia esteitä, kunhan toimiva liiketoimintamalli löytyy taustalle.

Miksi kukaan lähtisi tälle kiviselle tielle? Vaikka suomen valtion julkinen talous näyttääkin elpymisen merkkejä, uusista kriiseistä varoitellaan uutisotsikoissa tasaisin väliajoin. Yksityinen sektori taas porskuttaa vahvalla poljennolla eteenpäin, luoden potentiaalista kysyntää ja ostovoimaa monenlaisille koulutuksille, palveluille, konsultaatioille ja… mielikuvitus lienee rajana. Kulttuurin rahoitus ei tunnu olevan tällä hetkellä päättäjien prioriteettilistalla kovin korkealla, joten osalle nykyisistä ja tulevista kulttuurialan toimijoista lienee paikallaan harkita vaihtoehtoisia rahoitusmalleja. Kaikilla ei tietenkään ole vuokratilaa asiakkailleen tarjota, mutta kulttuurikentän osaaminen ja mielikuvituksekas verkostojen hyödyntäminen tarjonnevat moninaisia potentiaalisia liiketoiminnallisia ulottuvuuksia, joista ammentaa itsenäisyyttä ja mahdollisuuksia oman taiteen luomiseen.

Mitä jos liiketoiminta nähtäisiin kulttuurialalla enemmän mahdollistajana, kuin pakollisena pahana?


Juuso Liukkonen

25.2.2019


Taidetta terveydeksi
Taide- ja kulttuurilähtöisiä kulttuuri- ja hyvinvointipalveluja pyritään vakiinnuttamaan osaksi sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteita ja hyvinvoinnin seurantaa. Tätä varten on perustettu työryhmä toimintakaudeksi 1.11.2016 - 31.12.2018. Tavoitteena on ollut sitoa taide- ja kulttuuritoiminta vahvasti osaksi yhteiskunnan eri sektoreiden toimintaa. Opetus- ja kulttuuriministeriön ja sosiaali- ja terveysministeriön asettama työryhmä jatkaa toimikauttaan toukokuun 2019 loppuun saakka ja työryhmässä on yhtenä jäsenenä lehtori Sanna Pekkinen Humakista. Jo aikaisemmassa työryhmässä on ollut Humakista Benny Majabacka.
Juha Sipilän strategisen hallitusohjelman yhtenä kärkihankkeena on parantaa taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta. Ohjelmassa painotetaan kulttuurin hyvinvointimahdollisuuksien parempaa tunnistamista ja jokaisen kansalaisen tasa-arvoista oikeutta osallistua kulttuuri- ja taidetoimintaan elämän eri vaiheissa.

Taiteen ja kulttuurin terveyttä parantavista ja eheyttävistä vaikutuksista on jo paljon tutkittua ja dokumentoitua tietoa. Kansainväliset tutkimukset todentavat, että taidetoimintaan osallistuminen on yhteydessä ihmisen terveyteen. Työterveyslaitos on antanut toimenpidesuosituksen ”Taide vahvistaa työhyvinvointia” ja se on suunnattu työnantajille. Taidetoiminnan on todettu vähentävän työntekijöiden stressiä ja uupumusta lisäten elinvoimaisuutta ja energisyyttä. Jos taidetta vietäisiin työpaikoille, voitaisiin ehkäistä sairauspoissaoloja ja varhaista eläköitymistä, jotka ovat isoja kustannuseriä työnantajille ja kokonaistaloudelle.


Taide- ja kulttuuritoiminnalla on nähty ainakin seuraavat neljä
välineellistä vaikutusta ihmisen hyvinvointiin:

1) Taiteelliset elämykset ja taidenautinnot sellaisenaan antavat
elämään merkitystä ja tyydyttävät inhimillisiä tarpeita. Taide
virkistää aisteja ja rikastuttaa elämysmaailmaa.
2) Taiteella ja kulttuuritoiminnalla on todettu yhteys hyvään
terveyteen, parempaan työkykyyn ja hyvän elämän kokemuksiin.
3) Kulttuuritoiminta ja taideharrastukset edistävät yhteisöllisyyttä
ja verkostoja, jotka auttavat hallitsemaan elämää paremmin.
4) Taide, arkkitehtuuri ja sisustaminen tekevät elinympäristön
viihtyisämmäksi. Kaunis ympäristö ja luonto virkistävät ja voivat edesauttaa kuntoutumisessa
(Perho, Maija 2011)

 
Luonto osaa taiteilla, joten miksipä emme mekin ihmiset?


Henkilöstö on työnantajan tärkein voimavara ja sitä ei digitalisaatio ja robotisaatio tule koskaan korvaamaan. Uskon, että taiteen mahdollisuudet tullaan näkemään tulevaisuudessa paljon isommassa roolissa, koska näyttöä taiteen terveysvaikutuksista on jo paljon. Joissakin maissa esimerkiksi lääkäri voi kirjoittaa kulttuurireseptin lääkemääräyksen sijaan, jos näkee taiteen mahdollisuudet potilaan tervehtymisessä keskeiseksi. Toivottavasti tulevaisuuden työpaikkakin olisi sellainen, että kahvihuoneessa voisi osallistua maalaussessioon tai vaikkapa viettää hiljaisen meditaatio- tai musiikkihetken tai tanssahdella työtehtäviensä välillä. Jos taidetoimintaan liittyy yhteisöllisyyden kokemus, on positiivinen vaikutus vieläkin merkittävämpi. Työyhteisöissä tämä varmasti lisää hyvinvointia ja yhteistä työn imua.
Olisi mielenkiintoista kuulla, onko jonkun työpaikalla toteutettu taideinterventioita?

Riitta Kujanpää