24.4.2019

Taloudellisesti itsenäinen pieni kulttuuritoimija on kummajainen - mutta kuinka pitkään?


Näyttämötaide ei usein ole rahasampo. Kulurakenne taiteellisen produktion esityskauteen saattamiseen ja sen läpi viemiseen muodostuu usein sellaiseksi, että euroja on hankala saada takaisin pelkällä lipunmyynnillä. Yhteiskunta kuitenkin tunnistaa taiteen itseisarvon, joten sitä tuetaan erilaisilla tuilla ja säätiöiden rahoituksilla. Usein rahoitusta haetaan erilaisilla apurahahakemusmenetelmillä ja karkeasti selitettynä rahaa on saatavissa, kunhan sen käyttötarkoitus sopii kulloisenkin rahoituksen antajan asettamiin strategisiin päämääriin ja muihin parametreihin.

On kuitenkin olemassa toimijoita, jotka joko tarkoituksella tai tilanteen pakosta ovat tämän rahoitusjärjestelmän ulkopuolella. Tällöin taiteen luomiseen vaadittavat resurssit luodaan itse, esimerkiksi erilaisilla liiketoimintamalleilla. Vuonna 2007 perustettu helsinkiläinen Teatteri Toivo on esimerkki tällaisesta toimijasta. Viralliselta nimeltään Teatteriyhdistys Toivo ry, on yhdistys, joka on perustettu tuomaan uutta ja riippumatonta teatteritaidetta pääkaupunkiseudulle. Teatteria voi luonnehtia ammattijohtoiseksi teatteriseurueeksi.

Alun perin Helsingin Kalliossa Fleminginkadulla majaansa pitänyt teatteri Toivo rakensi vuonna 2013 entistä isomman teatteritilansa Helsingin Telakkarantaan. Muutama vuosi tästä teatteri siirtyi Hermannin kaupunginosaan, jossa se yhä jatkaa toimintaansa vastaavissa tiloissa. Alusta asti oli selvää, ettei pieni teatteri pysty kattamaan kasvaneita kulujaan pelkillä taiteella saatavilla lipputuloilla. Ratkaisuksi tähän muotoutui liiketoimintamalli, jossa teatterin fyysinen tila on kevyesti muunnettavissa tilavuokraukseen sopivaksi. Tilaa vuokraamalla eri tapahtumiin katetaan iso osa teatterin kuluista. Tätä täydennetään erilaisilla elämys- ja työhyvinvointipaketeilla, sekä tapahtumatuotantopalveluilla tilan sisällä. Teatterin henkilökunnan osaamista käytetään luovasti ja joustavasti vastaamaan asiakkaiden tarpeisiin ja toiveisiin. Tilavuokraus- ja tapahtumatoiminta yhdessä teatteriseurueen muun osaamisen kanssa muodostui siis keinoksi mahdollistaa ja toteuttaa taideyhdistyksen taiteellisia päämääriä.

Taloudellinen itsenäisyys on sekä siunaus, että kirous. Vuosikymmenen ajan jatkuneiden julkisen talouden kriisien keskellä tämä itsenäisyys on luonut toimintaan riippumattomuutta sekä valtion yleisestä taloudellisesta tilanteesta, että kaupungin, säätiöiden tai muiden rahoittajien strategisista päämääristä ja ailahtelevista poliittisista tuulista. Toisaalta se myös sitoo teatterin resursseja taiteen ulkopuolisen liiketoiminnan pyörittämiseen, asettaen tilankäytöllisiä reunaehtoja sekä taiteeseen, että tilavuokraukseen. Tilaa kun ei voi valjastaa pysyvästi ainoastaan taiteen tai tilavuokraustoiminnan tarpeisiin.

Tilavuokraustoiminnan positiiivisena sivuvaikutuksena teatteri tulee kuitenkin tutuksi myös muille kuin kulttuuriharrastajille. Erilaiset hää-, konsertti-, yritys- ja kuvaustapahtumat tuovat teatterin kynnyksen yli paljon vieraita, jotka eivät ehkä tavallisesti pieneen teatteriin päätyisi. Osa heistä nähdään myöhemmin seuraamassa myös näytöksiä. Taiteesta erillinen liiketoiminta toimii siis myös markkinointikanavana itse Teatteri Toivon taiteellisille päämäärille.

Teatteri Toivon malli ei ole se kaikista yleisin kulttuuritoimijan polku, mutta näkisin potentiaalia sen yleistymiseen. Kulttuurikentällä on jo pitkään toiminut paljon menestyneitä yhdistyksiä, osuuskuntia, seurueita ja kollektiiveja, joiden toimintamalli perustuu ns. ”kiertävään elämäntyyliin”, eli näytös- ja harjoitustiloja varataan ja vuokrataan tarpeen mukaan yksittäisiin näytöksiin ja produktioihin lyhyiksi aikamääreiksi pitäen kulut matalalla. Tämä on myös Teatteri Toivon tausta, eikä uusien, taloudellisesti itsenäisten toimijoiden muotoutumiselle oikeastaan ole varsinaisia esteitä, kunhan toimiva liiketoimintamalli löytyy taustalle.

Miksi kukaan lähtisi tälle kiviselle tielle? Vaikka suomen valtion julkinen talous näyttääkin elpymisen merkkejä, uusista kriiseistä varoitellaan uutisotsikoissa tasaisin väliajoin. Yksityinen sektori taas porskuttaa vahvalla poljennolla eteenpäin, luoden potentiaalista kysyntää ja ostovoimaa monenlaisille koulutuksille, palveluille, konsultaatioille ja… mielikuvitus lienee rajana. Kulttuurin rahoitus ei tunnu olevan tällä hetkellä päättäjien prioriteettilistalla kovin korkealla, joten osalle nykyisistä ja tulevista kulttuurialan toimijoista lienee paikallaan harkita vaihtoehtoisia rahoitusmalleja. Kaikilla ei tietenkään ole vuokratilaa asiakkailleen tarjota, mutta kulttuurikentän osaaminen ja mielikuvituksekas verkostojen hyödyntäminen tarjonnevat moninaisia potentiaalisia liiketoiminnallisia ulottuvuuksia, joista ammentaa itsenäisyyttä ja mahdollisuuksia oman taiteen luomiseen.

Mitä jos liiketoiminta nähtäisiin kulttuurialalla enemmän mahdollistajana, kuin pakollisena pahana?


Juuso Liukkonen

5 kommenttia:

  1. Isabel Gonzalez7. toukokuuta 2019 klo 8.58

    Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isabel Gonzalez7. toukokuuta 2019 klo 8.58

      Tutun kuuloista toimintaa. Työskentelin vuosina 2003-2009 KokoTeatterissa, joka siihen aikaan toimi vielä Kruunuhaassa, nykyisen WHS teatterin toimitiloissa. Koko oli silloin ja on edelleen ammattiteatteri, jossa teatterijohtajan ja pari työntekijää pyörittää toimintaa, jonka lisäksi omissa teatterituotannoissa työskentelee liuta freelancer teatteriammattilaisia. Lisäksi teatterissa on vilkas vierailuesitystoiminta jonka lisäksi tilaa vuokrataan . Teatterin rahoitusrakenne (sementoitunut VOS ja kituva vapaa kenttä) on pysynyt aikalailla samanlaisena, mutta vielä vuosituhannen alussa uusilla/nuorilla teatteriryhmillä oli sentään mahdollisuus päästä ns harkinnanvaraisen toiminta-avustuksen piiriin. Tilanne on nykyään toinen ja myös ns odotushuone on täynnä. Tilanne on siis mahdollisesti vielä raadollisempi ja epäilemättä toiminnan pyörittäminen vaatii kirjavaa joukkoa erilaisia liiketoiminnallisia ratkaisuja. Mutta myös Kokon elinehto oli silloin erilaisten tapahtumallisten tilaisuuksien järjestäminen sekä tilojen ulosvuokraus. Ja kuten sanoit kun tilassa vierailee erilaiset kohderyhmät siinä voi olla myös hyviä puolia. Olen kuitenkin tuon, yleisöpohjan laajennuksen näkökulmasta, hieman skeptinen. Harvat tilassa vierailleet siirtyivät, ainakaan minun kokemuksen mukaan, teatterin vakikävijöiksi vaikka toki sitäkin tapahtui. Tällainen toimintamalli tuntuu kuitenkin vähän tuhlaukselta. On sääli että (lähes) kaikki toimijat ovat pakotettuja haalimaan resursseja sieltä sun täältä. Musiikkitalosta, Kiasmaan ja takaisin Teatteri Toivoon. Kaikki nämä toimijat pyrkivät perustoimintansa lisäksi tarjoamaan palveluita ns kaupalliselle alalle ja sielläkin on kova kilpailu. Olisipa ihanaa jos asioihin voisi keskittyä ja kehittää toimintaa paremmaksi siinä ydinhommassa, kun taiteeltakin perätään laadun parantamista! En haluaisi ajatella että ainoa vaihtoehto on että julkisin varoin tuetuilta toimijoilta edellytetään kokoajan suurempaa omarahoitusosuutta. Kaikenlaista toimintaa toki tarvitaan ja diversiteetti on hieno asia, eikä julkisin varoin voida tukea kaikkea, tietenkään. Mutta mielestäni olisi tärkeää etteivät kaikki taidetoimijat joudu, tai niiltä ei edellytetä, kaikilla kentillä pelaamista....se ei voi pitkällä tähtäimellä olla hyvä kenellekään, vaan synnyttää taskulämmintä, ihan kivaa ja kitkuttavaa puuhastelua. Ja toki ei se ihan näin mene mutta periaatteessa olen sitä mieltä että tämä on lyhytnäköistä.

      Poista
  2. k10. toukokuuta 2019 klo 12.55

    Rohkeaa ja kiinnostavaa! Toivoisin lisää tämäntyyppistä avointa ajattelua taidekentälle. Ainakin omalla reviirilläni klassisen musan kentällä ajattelu menee liikaakin niin, että kaikki, mikä ei ole sen oman (yhden) instrumentin rapsuttelua on siitä pois ja pahasta. Monialaisuus ja niin sanottu kaiken kaupallisuus on tulleet jäädäkseen, ja mun mielestä on taiteentekijöiltä fiksua ottaa "uusi maailma" haltuun ja kehitellä mielekkäitä toimintakonsepteja olemassa olevissa olosuhteissa sen sijaan, että haikaillaan menneeseen (jota aika ehkä on jo kullannut) tai jankutetaan sitä, miten asioiden pitäisi olla ja odotetaan, että asiat on niin kuin pitää, ennenkö aletaan toimia. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että taide ja kulttuuri ansaitsisi enemmän huomiota yhteiskunnassa ja valtion ja kuntien budjeteissa, mutta olosuhteiden jatkuva muutos on osa kulttuurihistoriaa. Ja toisaalta, jos emme itse usko asiaamme niin paljoa, että olemme valmiita näkemään vaivaa ja yrittämään, miksi kukaan muukaan uskoisi.

    Kaisamaija

    VastaaPoista
  3. Anonyymi30. toukokuuta 2019 klo 16.07

    Todella mielenkiintoinen kirjoitus. Itsekin olen törmännyt ennakkoluuloihin teatterisaralla, että kaikki se teatterista poikkeava toiminta on pahasta eikä sitä hyväksytä koska taiteen sisältö tulee kärsimään. Mielestäni tämänkaltaiset toimintamallit ovat tulevaisuutta ja näihin pitäisi suhtautua avoimin mielin.

    VastaaPoista
  4. Jutta Hakala11. joulukuuta 2019 klo 12.19

    Toimin aikoinaan vapaalla kentällä tuottajana ja muutaman asiakkaan kanssa toimimme niin, että teimme silloin tällöin yhteistyötä yritysten kanssa. Yritysyhteistyöstä kertyneillä tuloilla rahoitimme taiteellista toimintaa. Taiteellinen toiminta ja sen kehittäminen oli aina yhteistyön tavoitteena. Mielestäni Teatteri Toivo on osannut hyvin yhdistää taiteellisen toiminnan, tilavuokrauksen ja elämyspalvelut. Olette myös paketoineet ja hinnoitelleet selkeästi ja yksityiskohtaisesti tuotteenne.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)