Ihmisten kohtaaminen tuottajan työkaluna ja voimavarana

Tämän blogipostauksen inspiraationa ovat ihmiset.

 

Urapolkuni tuloksena kesä on aina ollut minulle se hetki, kun työtä tehdään niin paljon ja niin pitkään kuin sitä riittää. Tulosta on tahkottava muutamassa kuukaudessa siten, että siitä riittää pitkille, kylmille ja hiljaisille talvikuukausillekin. Itse nautin näistä pitkistä, intensiivisistä kesäkuukausista täysin rinnoin. Pidän siitä, että saan uppoutua työhöni muutamaksi kuukaudeksi laittaen muun ylimääräisen elämänhälinän sivuun hetkeksi. Kesä-heinä-elokuussa näkökenttä muuttuu kapeaksi ja suorituskeskeiseksi: työskentele, syö, nuku, työskentele, syö, nuku…

Sitä muuttuu helposti koneeksi, joka vain jauhaa ja jauhaa tunteja sisään. Siksi paras osa työssäni on se, että saan kohdata ihmisiä ja työskennellä niin monien persoonien kanssa. Se säilyttää kosketuspinnan ihmisyyteen ja luo koko homman mielekkyyden. Kaikki ihmiset ovat arvokkaita kohtaamisia, mutta osa aidosti pysäyttää ja saa miettimään miten onnekas olen, kun saan tehdä tätä työtä.

Mainio esimerkki tästä ovat Kehitysvammatuki 57 Ry:n vertais- ja vapaaehtoistoiminnan Vekkarit, joiden kanssa olen saanut työskennellä nyt jo kahtena vuotena Tikkurila Festivaaleilla. Harva asia piristää duuniputkessa rypevää ja aamukahvista unelmoivaa pientä duunaria yhtä paljon kuin se, että Staff-alueella alkaa kuulua ”Juuso! Me tultiin taas! Muistatkos meidät?” ja minut ympäröi ystävällisten, innokkaiden ihmisten joukko jotka kaikki ovat aidon iloisia nähdessään tutut kasvot. Minulle Vekkarit ovat erityisen tärkeä porukka useastakin syystä.

Ensinnäkin, Vekkarit ovat yksi parhaiten toimivista työporukoista joita olen saanut opastaa. Ohjaajiensa avulla tämä porukka on omatoiminen, aikaansaava, iloinen ja aina erityisen motivoitunut. Toisekseen he tuovat aivan ainutlaatuisen energian tapahtumaan. Tämä energia on miltei käsin kosketeltavaa ja siitä pitävät niin asiakkaat, tapahtuman myyjät kuin henkilökuntakin. Hymy ei ole kellään kaukana, kun Vekkarit saapuvat. He juttelevat kaikille ja työskentelevät innolla ja hyvällä meiningillä pitkin aluetta. Heidän työpanoksensa on erityisen oleellinen pienessä ryhmässämme, eikä festivaali yksinkertaisesti olisi sama ilman heitä. Heidän olemuksensa ja tapansa tehdä tätä työtä tuottaa koko festivaalille arvoa, joka on täysin korvaamatonta ja mahdotonta löytää muualta.

Annan nyt vahvan suosituksen käydä tutustumassa heidän toimintaansa täältä: 

https://www.kvtuki57.fi/toiminta/tuettu-vapaaehtoistoiminta

Sekä heidän somekanaviinsa:

https://www.facebook.com/kehitysvammatuki57/

https://www.instagram.com/kvtuki57/

  

 

Kiireen ja raskaan duuniputken keskellä on erittäin tärkeää muistaa, että harva kohtaamani ihminen kokee tapahtuman tai tilanteen samalla tavalla kuin minä.

Kohtaan, ohjaan ja opastan vähintään satoja ihmisiä muutaman kuukauden sisällä. Tähän joukkoon kuuluu mm. vapaaehtoisia, seuranuoria- ja vanhempia, vuokratyövoimaa sekä tapahtuma-ammattilaisia. Kaikki heistä tuovat erittäin arvokkaan lisän yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Kuitenkin näillä ryhmillä – sekä yksilöillä – on omat motivaationsa, osaamisalueensa ja persoonansa, joiden kanssa minun on osattava toimia vahvassa aikapaineessa ja yleensä liian pienillä resursseilla tavoitteisiin nähden. Toisaalta heidän näkökulmastaan he ovat vain tulleet ansaitsemaan rannekkeensa, tienaamaan muutaman euron seuralle tai tekemään kesätyökeikkaa. Useat heistä ovat uudessa ja jännittävässä tilanteessa, vähän pihalla.

Näiden ristikkäisten maailmojen kohdatessa minun on oltava hyvin tarkka siitä, miten käyttäydyn ja miten asiat esitän. Jokainen uusi ihminen on kohdattava uutena alkuna ja hyvällä meiningillä. Uuden vapaaehtoisen ei pidä tietää viime yön venymisestä pikkutunneille, työkoneiden hajoamisesta tai muista ongelmista jotka eivät millään tavalla liity häneen. Hänellä on silti kysymyksiä, tarpeita ja toiveita, joihin minun on vastattava.

Tämä haaste on ajoittain melkoinen, mutta yksi pääsyistä miksi tätä työtä teen. Joka vuosi saan muistutuksen siitä, miten siistejä ja aikaansaavia ihmiset ovatkaan, kun heille antaa matkaan oikeat ohjeet, hyvät työkalut ja mainion meiningin.

Tämä kokemus antaa minulle voimaa olla pitkämielinen, kun kohtaan vähemmän esimerkillistä toimintaa vaikkapa sidosryhmien tai toisten alihankkijoiden osalta. Esimerkiksi, kun pitkään valmisteltu tapahtuma on valmis ovien aukaisuun ja asiakkaita alkaa virrata sisään, näen pääreitillä pari järjestyksenvalvojaa makoilemassa ojassa polttamassa tupakkaa. Tällöin, ennen kuin hyökkään antamaan tiukkaa palautetta, jaksan muistuttaa itselleni heidän todennäköisesti tulleen paikalle heikolla korvauksella ja huonohkolla perehdytyksellä kertaluontoiselle keikalle. Heidän näkökulmastaan heidän toiminnallaan ei ole väliä, sillä suurin väkijoukko oli jo ohittanut heidät matkallaan alueelle. Kerään siis malttini ja käyn juttelemassa hyvässä hengessä JV:n osuudesta asiakaskokemukseen, ohjaten heitä pitämään taukonsa joko taukopaikallaan tai poissa väkijoukon reitiltä. Kohtaan mutinaa, mutta pois lähtiessäni näen silmäkulmastani kaksikon nousevan, pudistelevan vaatteensa ja siirtyvän asianmukaisesti tehtäviinsä. Tehtävä suoritettu. Tuskin olisi toiminut ilman asianmukaista tapaa kohdata heitä ihmisinä pitäen mielessä heidän lähtökohtansa.

Nämä kokemukset tekevät minusta paremman ammattilaisen. Ihmisten innostus, oivallukset ja aikaansaavuus ovat hyvin inspiroivia asioita. Niitä tulee varjella ja oikeanlaisissa olosuhteissa niistä tulee mahtava voima, jolla voidaan saavuttaa hienoja asioita. Ihmisten kohtaaminen ihmisinä voi kuulostaa hienolta ja tyhjältä sanahelinältä, joka sopii melkeinpä jokaiseen koskaan pidettyyn maljapuheeseen. Minulle se on hyvin käytännönläheinen motivaattori, inspiraation lähde ja jopa työkalu, jolla minä ja asiakkaani pääsemme tavoitteisiimme. Toivon, että sivutuotteena tästä koituu myös mahtavia kokemuksia ja muistoja kaikille osallisille!

Juuso Liukkonen

Pelko, epävarmuus ja individualismin ihannointi, johtaa puskista huuteluun ja poteroihin kaivautumiseen

Taiteilijan ja tuottajan yhteistyön kehittymistä jarruttaa työskentelyn ajatuksellinen jaottelu kahteen erilliseen leiriin, taiteellisen työhön ja tuotannolliseen työhön. Esitystaiteen työtavat poikkeavat useimmiten perinteisestä teatterista, mutta taustalla vaikuttavat yhä teatterin tekemisen työtavat. Työn kahtiajaon perustana ovat perinteiden lisäksi taidealalle juurtuneet myytit kaiken taitavasta tuottajasta ja taiteelleen uhrautuvasta taiteilijasta. Uuden ajattelun sisäistäminen on mahdollista vasta, kun taustalla vaikuttavat asenteet on tunnistettu ja purettu auki.

On karrikoitua puhua tuottajan ja taiteilijan vastakkainasettelusta. Käytännössä sitä kuitenkin tapahtuu kentällä käytävissä keskusteluissa yhä. Yksi tuoreimpia esimerkkejä on Susanna Leinonen Companyn hanke, josta Teatterit ry uutisoi blogissaan 25.1.2018. Blogissa Susanna Leinonen Companyn toiminnanjohtaja Salla Mistola asettaa tuottajat ja taiteilijat jo lähtökohtaisesti vastakkain kirjoittamalla ”mitäpä jos hanketuki ohjattaisiinkin suoraan taiteilijoille, taiteelliseen työskentelyyn? Ei aina palkattaisi tuottajia tai muita välittäjäportaan toimijoita. Minkälaiset vaikutukset sillä olisi tanssijoiden työskentelyyn tai koko ryhmän toimintaan?”. (http://www.suomenteatterit.fi/2018/01/tuki-suoraan-taiteilijoille/) Sen sijaan, että ammattikentällä nostetaan vuonna 2018 esiin keskustelu siitä kuinka ammattituottajan palkkaus on pois taiteilijan työstä, pitäisi ryhtyä puhumaan siitä miten tuottajat ja taiteilijat voisivat toimia tiiviimmin yhteistyössä.                      

 Katri Naukkarinen, Käytännöstä kuratointiin – Esitystaiteen tuottajan rooli taiteellis- tuotannollisessa dialogissa Pro Gradu -tutkielma, Arts Management, Sibelius-Akatemia, 2018.         

Tunnistan Naukkarisen nostamat ongelmat ja niitä esiintyy oman kokemukseni mukaan koko esittävän taiteen kentällä, ei pelkästään esitystaiteen*. Taiteellis-tuotannollisen dialogin ja yhdessä ajattelun taidon puute hidastaa näkemykseni mukaan koko esittävän taiteen kentän kehittymistä.

Yhteistä lähes kaikkien kohtaamieni alalla työskentelevien ihmisten kanssa on taiteen merkityksen tunnistaminen ja sen syvä arvostus. Taidekentällä, erityisesti vapaalla kentällä, toimintarealiteetti on raakaa. Tämä koskee niin taiteilijoita, kuin muitakin taidetyöläisiä. Raha ja tukirakenteet ovat riittämättömät ja jokainen joutuu taistelemaan toimintamahdollisuuksistaan. Tästä seuraa vastakkainasettelua ja epäselviä ja epämääräisiä valta- ja vastuutilanteita.  Tämä johtaa siihen, että ihmiset väsyvät ja katkeroituvat tai vaihtavat alaa. Toimintaympäristön ja tekemisen tapojen uudistuminen ja koko kentän kehittyminen on äärimmäisen hidasta.

Olen ollut mukana useassa kehitysprojektissa, toiminut neuvonantajana ja mentorina, sekä työskennellyt lukuisten taiteilijoiden ja tuottajien kanssa. Näistä kaikista kokemuksista kiinnostavimmat ja innostavimmat ovat sisältäneet samoja elementtejä: uteliaisuutta, avoimuutta ja kunnioittavaa asennetta, sekä tilaa erehtymiselle, epävarmuudelle ja erilaisille näkemyksille. On sitten kyseessä ollut ongelman ratkaiseminen, uuden suunnittelu tai produktion toteutus, niin ilmapiiri on mahdollistanut yhdessä ajattelun ja parhaimmassa tapauksessa se on johtanut lopputulokseen, jota kukaan meistä ei olisi osannut ennustaa etukäteen.

Tällaisen toiminnan sijaan vallalla on toimintatapa, jota pidetään ammattimaisena, sivistyneenä ja demokraattisena. Vuoronperään esitetään hyvin muotoiltuja ja perusteltuja näkemyksiä tai ehdotuksia, joiden tavoitteena on saada muut osallistujat vakuuttuneeksi ja puoltamaan tätä. Prosessi etenee näiden eri näkemysten ja ehdotusten tarkastelusta parhaimman valintaan tai sitten päädytään kompromissiin. Valitettavan usein tällaisen toimintatavan seurauksena syntyy taskulämmin ja pahimpia vuotokohtia tukkiva toiminta, jossa ei aidosti ole mitään uutta. Ratkaisuhan oli jo ennakkoon olemassa! Toimintatapaa voi kuvata eräänlaisena kilpailevana vuorovaikutuksena, jossa rinnakkain kulkee toisiinsa vaikuttamattomat monologit.

Naukkarisen tutkielmaa lukiessani kiinnostuin William Isaacs:in kirjasta Dialogi ja yhdessä ajattelemisen taito, jota Naukkarinen käytti teoreettisena viitekehyksenä ja josta hän kirjoittaa näin:

Isaacs kehottaa etsimään dialogin kautta todisteita, jotka kumoavat nykyisen näkemyksesi, sen sijaan että etsimme muista vahvistusta näkökannallemme. Vain siten dialogi voi edistää muutosta vuorovaikutuksen avulla. (Isaacs, 113)

Mitä jos asiakeskustelun sijaan keskittyisimme dialogiin ja yhdessä ajatteluun!

Kuuntelemalla ja yhdessä ajattelemalla on mahdollisuus löytää ratkaisu tai lopputulos, johon ei päädyttäisi ilman tällaista dialogia.

Aikaamme määrittelee aivan liian paljon pelko, epävarmuus ja individualismin ihannointi joka johtaa puskista huuteluun ja poteroihin kaivautumiseen.

Suosittelen lämpimästi niin Katri Naukkarisen tutkielman, kuin William Isaacsin teoksen lukemista. On korkea aika meidän jokaisen katsoa peilin ja kantaa kortensa yhteiseen kekoon – ja mitä muita kliseitä tähän vielä keksisi….No vaikkapa peace ´n love & we can do it!

Isabel González

* esitystaiteen englanninkielinen vastine on live art, jolla käsitetään taidemuotojen välimaastossa tapahtuvia esityksiä. Esittävä taide-kattokäsitteellä tarkoitetaan kaikkia esittämiseen perustuvia taiteita.