Pelko, epävarmuus ja individualismin ihannointi, johtaa puskista huuteluun ja poteroihin kaivautumiseen

Taiteilijan ja tuottajan yhteistyön kehittymistä jarruttaa työskentelyn ajatuksellinen jaottelu kahteen erilliseen leiriin, taiteellisen työhön ja tuotannolliseen työhön. Esitystaiteen työtavat poikkeavat useimmiten perinteisestä teatterista, mutta taustalla vaikuttavat yhä teatterin tekemisen työtavat. Työn kahtiajaon perustana ovat perinteiden lisäksi taidealalle juurtuneet myytit kaiken taitavasta tuottajasta ja taiteelleen uhrautuvasta taiteilijasta. Uuden ajattelun sisäistäminen on mahdollista vasta, kun taustalla vaikuttavat asenteet on tunnistettu ja purettu auki.

On karrikoitua puhua tuottajan ja taiteilijan vastakkainasettelusta. Käytännössä sitä kuitenkin tapahtuu kentällä käytävissä keskusteluissa yhä. Yksi tuoreimpia esimerkkejä on Susanna Leinonen Companyn hanke, josta Teatterit ry uutisoi blogissaan 25.1.2018. Blogissa Susanna Leinonen Companyn toiminnanjohtaja Salla Mistola asettaa tuottajat ja taiteilijat jo lähtökohtaisesti vastakkain kirjoittamalla ”mitäpä jos hanketuki ohjattaisiinkin suoraan taiteilijoille, taiteelliseen työskentelyyn? Ei aina palkattaisi tuottajia tai muita välittäjäportaan toimijoita. Minkälaiset vaikutukset sillä olisi tanssijoiden työskentelyyn tai koko ryhmän toimintaan?”. (http://www.suomenteatterit.fi/2018/01/tuki-suoraan-taiteilijoille/) Sen sijaan, että ammattikentällä nostetaan vuonna 2018 esiin keskustelu siitä kuinka ammattituottajan palkkaus on pois taiteilijan työstä, pitäisi ryhtyä puhumaan siitä miten tuottajat ja taiteilijat voisivat toimia tiiviimmin yhteistyössä.                      

 Katri Naukkarinen, Käytännöstä kuratointiin – Esitystaiteen tuottajan rooli taiteellis- tuotannollisessa dialogissa Pro Gradu -tutkielma, Arts Management, Sibelius-Akatemia, 2018.         

Tunnistan Naukkarisen nostamat ongelmat ja niitä esiintyy oman kokemukseni mukaan koko esittävän taiteen kentällä, ei pelkästään esitystaiteen*. Taiteellis-tuotannollisen dialogin ja yhdessä ajattelun taidon puute hidastaa näkemykseni mukaan koko esittävän taiteen kentän kehittymistä.

Yhteistä lähes kaikkien kohtaamieni alalla työskentelevien ihmisten kanssa on taiteen merkityksen tunnistaminen ja sen syvä arvostus. Taidekentällä, erityisesti vapaalla kentällä, toimintarealiteetti on raakaa. Tämä koskee niin taiteilijoita, kuin muitakin taidetyöläisiä. Raha ja tukirakenteet ovat riittämättömät ja jokainen joutuu taistelemaan toimintamahdollisuuksistaan. Tästä seuraa vastakkainasettelua ja epäselviä ja epämääräisiä valta- ja vastuutilanteita.  Tämä johtaa siihen, että ihmiset väsyvät ja katkeroituvat tai vaihtavat alaa. Toimintaympäristön ja tekemisen tapojen uudistuminen ja koko kentän kehittyminen on äärimmäisen hidasta.

Olen ollut mukana useassa kehitysprojektissa, toiminut neuvonantajana ja mentorina, sekä työskennellyt lukuisten taiteilijoiden ja tuottajien kanssa. Näistä kaikista kokemuksista kiinnostavimmat ja innostavimmat ovat sisältäneet samoja elementtejä: uteliaisuutta, avoimuutta ja kunnioittavaa asennetta, sekä tilaa erehtymiselle, epävarmuudelle ja erilaisille näkemyksille. On sitten kyseessä ollut ongelman ratkaiseminen, uuden suunnittelu tai produktion toteutus, niin ilmapiiri on mahdollistanut yhdessä ajattelun ja parhaimmassa tapauksessa se on johtanut lopputulokseen, jota kukaan meistä ei olisi osannut ennustaa etukäteen.

Tällaisen toiminnan sijaan vallalla on toimintatapa, jota pidetään ammattimaisena, sivistyneenä ja demokraattisena. Vuoronperään esitetään hyvin muotoiltuja ja perusteltuja näkemyksiä tai ehdotuksia, joiden tavoitteena on saada muut osallistujat vakuuttuneeksi ja puoltamaan tätä. Prosessi etenee näiden eri näkemysten ja ehdotusten tarkastelusta parhaimman valintaan tai sitten päädytään kompromissiin. Valitettavan usein tällaisen toimintatavan seurauksena syntyy taskulämmin ja pahimpia vuotokohtia tukkiva toiminta, jossa ei aidosti ole mitään uutta. Ratkaisuhan oli jo ennakkoon olemassa! Toimintatapaa voi kuvata eräänlaisena kilpailevana vuorovaikutuksena, jossa rinnakkain kulkee toisiinsa vaikuttamattomat monologit.

Naukkarisen tutkielmaa lukiessani kiinnostuin William Isaacs:in kirjasta Dialogi ja yhdessä ajattelemisen taito, jota Naukkarinen käytti teoreettisena viitekehyksenä ja josta hän kirjoittaa näin:

Isaacs kehottaa etsimään dialogin kautta todisteita, jotka kumoavat nykyisen näkemyksesi, sen sijaan että etsimme muista vahvistusta näkökannallemme. Vain siten dialogi voi edistää muutosta vuorovaikutuksen avulla. (Isaacs, 113)

Mitä jos asiakeskustelun sijaan keskittyisimme dialogiin ja yhdessä ajatteluun!

Kuuntelemalla ja yhdessä ajattelemalla on mahdollisuus löytää ratkaisu tai lopputulos, johon ei päädyttäisi ilman tällaista dialogia.

Aikaamme määrittelee aivan liian paljon pelko, epävarmuus ja individualismin ihannointi joka johtaa puskista huuteluun ja poteroihin kaivautumiseen.

Suosittelen lämpimästi niin Katri Naukkarisen tutkielman, kuin William Isaacsin teoksen lukemista. On korkea aika meidän jokaisen katsoa peilin ja kantaa kortensa yhteiseen kekoon – ja mitä muita kliseitä tähän vielä keksisi….No vaikkapa peace ´n love & we can do it!

Isabel González

* esitystaiteen englanninkielinen vastine on live art, jolla käsitetään taidemuotojen välimaastossa tapahtuvia esityksiä. Esittävä taide-kattokäsitteellä tarkoitetaan kaikkia esittämiseen perustuvia taiteita. 

MUSIIKKI KUULUU KAIKILLE, kevään 2019 kulttuuripoliittinen tilanne

MUSIIKKI KUULUU KAIKILLE

kevään 2019 kulttuuripoliittinen tilanne

Kevät 2019 on lupausten, arvioinnin ja tulevaisuuden visioinnin aikaa. Ennen eduskuntavaaleja kansanedustajaehdokkaat lupailivat valituksi tullessaan toteuttaa monia asioita, oppositioehdokkaat kritisoivat istunutta hallitusta, hallituspuolueen ehdokkaat nostivat esiin onnistumisiaan ja kaikki visioivat tulevaisuutta omasta näkökulmastaan. Keskiössä lupauksissa olivat sote ja ilmastopolitiikka. Kulttuuri- ja taide saivat olla hyvin rauhassa. 

Toimittaja Miska Rantanen kirjoitti Helsingin Sanomissa 3.4. , että voi olla parempikin, ettei kulttuuripoliittista keskustelua nosteta esiin ennen vaaleja, jotta perussuomalaisten ehdokkaat eivät pääse viljelemään mahdollisia kulttuuri- ja taidevastaisia mielipiteitään laajemmalle kuulijakunnalle.

Viikkoa myöhemmin, 10.4. ,HS  julkaisi oman podcastin, jossa Miska Rantanen jatkoi keskustelua asiasta  kirjallisuustoimittaja Arla Kanervan kanssa aiheesta. Samana päivänä YLE tarttui aiheeseen selvittelemällä puolueiden vaaliohjelmia ja kulttuuripoliittisia erityisohjelmia.

Huomattavaa on, että vain parilla puolueella kulttuuri kuuluu vaaliohjelmaan, eli kulttuuria ei pidetä erityisen merkityksellisenä kansalaisia äänestämään aktivoimisessa. ”Näyttää siltä, että kaikki puolueet eivät pidä kulttuuripolitiikkaa niin tärkeänä asiana, että linjaisivat sitä vaaliohjelmiinsa”, toteaa tutkija Olli Jakonen Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskuksesta.

Useilla puolueilla on kuitenkin varsin kattava kulttuuripoliittinen erityisohjelma. Niitä yhdistää kuuden puolueen osalta (KOK, RKP, SDP, SIN, VAS JA VIHR) se, että tavoitteena on tulevaisuuden valtion budjeteissa ohjata 1 %  kulttuurille ja taiteelle. Vuoden 2019 budjetissa summa on 443,7 miljoona euroa, 1% tarkoittaisi 110 miljoonan euron lisäystä, eli 553,7 miljoonaa euroa. edellä mainitun tavoitteen vahvistivat myös kulttuuripoliittiseen vaalipaneeliin Oodissa 1.4. osallistuneet kansanedustajat. Mukana olleista tulevassa eduskunnassa istuvat edelleen Pia Viitanen (SDP), Outi Alanko- Kahiluoto (VIHR) sekä Sari Multala (KOK). Kolmikon esiin nostamia asioita, joita lupasivat edistää, olivat ennen kaikkea esittävän taiteen VOS uudistuksen päätökseen saaminen seuraavalla vaalikaudella, mikä juuri edellyttää lisämiljoonia.

Vihreät ja SDP olisivat tämän lisäksi valmiita kehittämään lisää prosenttiperiaatetta rakentamisessa. Sen mukaan rakennusbudjeteista varattaisiin taidehankinnoille yksi prosentti. Outi Alanko- Kahiluoto nosti esiin myös ajatuksen, että prosenttiperiaatetta laajennettaisiin sote ajatteluun: näin hyvinvointi palveluihin kuuluisi kiinteänä osana taide- ja kulttuuri. Keskustelua käytiin kulttuurin ja taiteen rahoituksen kytköksestä Veikkauksen tuottoihin. Ongelmallista on, että Veikkauksen asemaa kansainvälistyvillä nettikasinomarkkinoilla on vaikeaa ennustaa, jolloin myös tuottojen suuruus tulevaisuudessa on iso kysymysmerkki. Tätä pyrittiin huomioimaan keskustelussa, vihreiden edustaja ainoana sanoi ääneen sen, että kulttuurin asema ei parane, jollei valtion budjetti korvaa sekä Veikkauksen tuottojen laskua että suuntaa 1 %budjetistaan kulttuurille. Tämä tarkoittaa, että tuen tarve on huomattavasti enemmän kuin edellä mainittu 110 miljoonaa euroa.

Oodin keskustelussa mukana olleet kansanedustajat olivat yhtä mieltä siitä, että eduskunnan keskustelujen kääntyessä kulttuuriin ja taiteeseen monissa eduskuntaryhmissä tulee hiljaista. Saman vahvisti myös tulevasta eduskunnasta pudonnut Raija Vahasalo 30.1. MORE2019 rahoitus- ja verkostoitumistapahtumassa Espoossa, joka oli suunnattu musiikkioppilaitosten hallinnolle. Joko kulttuuri- ja taide ei kiinnosta kansanedustajia tai se koetaan isojen asioiden rinnalla merkityksettömäksi tai sitten oma asiantuntijuus on tässä kohtaa niin heikkoa, että mieluummin ollaan hiljaa.

Idealistisesti ajateltuna tämä on haaste kulttuuri- ja taidetoimijoille, johon tulee viisaasti vastata.  Meidän tulee tehdä itsemme välttämättömäksi suomalaisille sellaisin tavoin, että niin lapset, nuoret, aikuiset, seniorit ja poliittiset päättäjät ymmärtävät ja tiedostavat, että osa heidän hyvinvointiaan on taide- ja kulttuuri. Näin kulttuuriväen ei itse tarvitse nousta barrikaadeille miljoonien puolesta, vaan sen tekevät kaikki yhdessä.

Toivotaan myös, että tulevat hallitusneuvottelut etenevät niin, että hallitus muodostuu niiden kuuden puolueen joukosta, jotka ovat jo alunperin yhtä mieltä 1 % tavoitteesta.

Heidi Viksten