Työuupumus – Uhka vai normi?

Tutustuin aihetta silmällä pitäen Mona Mannevuon kolumniin työuupumuksesta. Lähes jokaisella on käsitys siitä, mitä työuupumus on. Sen sanotaan jopa olevan työelämän uusi normaali, aikamme epidemia. Työuupumuksen määristä kiistellään mutta joidenkin tutkimusten mukaan neljännes suomalaisista kokee työuransa aikana uupumusta. 

Eikä tämä ilmiö ole myöskään kovin tuore. Petteri Pietikäisen teos mielenterveyden historiasta kertoo, että 1800- luvun lopulla hermovoimansa menettäneet olivat neurasteenikkoja. Se luokiteltiin hyväksi sairaudeksi koska se oli myös yksi menestyksen mittareista. Neurastenia ei ole sama asia kuin työuupumus mutta se määritellään hyvin samankaltaiseksi, joka tarkoittaa sitä, että työuupumusta on ollut olemassa aikaisemminkin. 

Myös suomalaisella työkulttuurilla on oma vaikutuksensa aiheuttamaan uupumusta. Esimerkiksi pätkätöitä tekevillä ihmisillä on epävarmuutta kasvavista tulostavoitteista ja rahoituksesta. Paniikinomainen työkulttuuri kasvattaa työnarkomaaneja. Vakituinen työsuhde luo varmuutta ja takaa vakaamman pohjan niin taloudelle kuin mielellekin.

Miksi työuupumukseen törmää melkein jokaisessa työyhteisössä? Selailin erinäisiä työnhakuilmoituksia ja pistin merkille varsinkin kulttuurialaa koskevat ilmoitukset, jossa haettiin moniosaajia. Kun talouspäälliköltä odotetaan liiketaloudellista osaamista, niin tuottajalta odotetaan taloushallinnon, markkinoinnin kuin tapahtumatuotannonkin osaamista. Onko se rikkaus, että meiltä tuottajilta löytyy moniosaamista vai onko se suorin tie kohti työuupumusta? Organisaatioiden vaatimustaso työntekijöitään kohtaan on noussut nousemistaan. Mielenkiintoista nähdä, millaisia työnhakuilmoituksia saadaan lukea 30 -vuoden päästä.

Pidetään siis huoli omista jaksamisen rajoista, jotta tulevaisuus näyttää valoisammalta 😊

LÄHTEET:

https://yle.fi/uutiset/3-10678362

Työpaikkakiusaaminen ja kaksoisuhriutumisen dynamiikka

Muistan, kuinka kouluaikana koulukiusaaminen oli arkipäivää jokaiselle lapselle. Olit joko kiusaaja tai kiusattu. Varsinkin pienessä maalaiskoulussa piirit olivat pienet ja silmätikuksi joutuminen pienessä kouluyhteisössä ei ollut herkkua kiusatuille. Aikuistuttuani ajattelin, että onneksi lapsetkin kasvavat ja aikuistuvat eikä kenenkään tarvitse kokea kiusaamista lapsivuosien jälkeen. Toisin kuitenkin kävi. Heti työelämään lähdettyäni, tajusin, että suurimmassa osassa työyhteisöjä koulukiusaaminen on saanutkin uuden muodon. Työpaikkakiusaaminen.

Luin Susanna Lundellin hyvän artikkelin työpaikkakiusaamisesta ja kaksoisuhriutumisen dynamiikasta. Työpaikkakiusaamisen seurauksia on tutkittu 1980 -luvulta lähtien. Sen tiedetään aiheuttavan posttraumaattisia stressireaktioita ja mielenterveyshäiriöitä. Pahimmillaan se voi johtaa työkyvyttömyyteen ja itsemurhaan. Suomalaispalkansaajien työoloja kartoittavien tutkimusten mukaan, joka kolmannella palkansaajalla on ollut kokemusta työpaikkakiusaamisesta työuransa aikana. 

Jokaisessa työpaikassa esiintyy toisinaan erimielisyyksiä ja jännitteitä työntekijöiden välillä. Nämä voivat aiheuttaa mielipahaa ja loukkaantumisia työntekijöiden välille. Tätä ei kuitenkaan vielä määritellä työpaikkakiusaamiseksi vaan pitkään jatkuva ja toistuva kaltoinkohtelu, jonka seurauksena yksilö ajautuu puolustuskyvyttömään asemaan, on kiusaamista. Tätä pidetään myös yhtenä psyykkisen väkivallan muotona. 

Luin myös erään työpaikkakiusatun Kirsin kertomuksen, jossa hänen oma esimiehensä kiusasi häntä vuoden ajan, jonka jälkeen hän joutui irtisanomaan itsensä. Nyt vuosia myöhemmin hän on purkanut tuntojaan kirjan muotoon, josta hän toivoo olevan apua monelle samanlaisesta kiusaamisesta kärsivälle. Tämänkaltaisessa tapauksessa, jossa esimies on kiusaaja, tulee kuvaan kaksoisdynamiikka. Työntekijä ei saa apua ylemmältä johdolta tilanteen selvittämiseksi. Puolustautumisyritys on johtanut eräänlaiseen kaksoisuhriutumiseen, jossa uhrin tilanne on pahentunut entisestään. Työnantaja voi myös ryhtyä kohdistamaan sanktioita henkilöihin, jotka yrittävät tukea uhria. Kiusaamistilanteessa valta on organisaation johdolla. Jos johto on kiusaajan puolella niin uhrin mahdollisuudet puolustautua heikkenevät entisestään. On siis hyvinkin selvää, että työpaikkakiusaamisen vakavimmat seuraukset aiheutuvat nimenomaan tästä kaksoiuhriutumisesta. 

Myös kulttuurialla kohistiin, kun vuonna 2017 Me too- kampanja levisi kulovalkean tavoin. Hollywoodin naisnäyttelijät nostivat esille naisiin kohdistunutta seksuaalista häirintää ja jopa väkivaltaa. Kuuluisin asiassa esille nostettu henkilö, lienee elokuvatuottaja Harvey Weinstein, jota kohtaan lukuisat naisnäyttelijät esittivät syytöksiä seksuaalisesta häirinnästä. Tämä aiheutti maailmanlaajuisen kampanjan, josta kohistaan vielä tänäkin päivänä. Myös Suomessa on nostettu esille tapauksia, jossa elokuva-alalla olleita näyttelijöitä on kohdeltu epäasiallisesti. 

Työpaikkakiusaaminen ilmenee siis monessa muodossa, seksuaalinen häirintä mukaan lukien.

Pidetään huolta toisistamme ja yritetään puuttua tilanteisiin, joissa havaitsemme epäasiallista kohtelua. Joukossa on aina voimaa.

LÄHTEET:

https://www.haaste.om.fi/fi/index/lehtiarkisto/haaste12018/tyopaikkakiusaaminenjakaksoisuhriutumisendynamiikka.html

Pelko, epävarmuus ja individualismin ihannointi, johtaa puskista huuteluun ja poteroihin kaivautumiseen

Taiteilijan ja tuottajan yhteistyön kehittymistä jarruttaa työskentelyn ajatuksellinen jaottelu kahteen erilliseen leiriin, taiteellisen työhön ja tuotannolliseen työhön. Esitystaiteen työtavat poikkeavat useimmiten perinteisestä teatterista, mutta taustalla vaikuttavat yhä teatterin tekemisen työtavat. Työn kahtiajaon perustana ovat perinteiden lisäksi taidealalle juurtuneet myytit kaiken taitavasta tuottajasta ja taiteelleen uhrautuvasta taiteilijasta. Uuden ajattelun sisäistäminen on mahdollista vasta, kun taustalla vaikuttavat asenteet on tunnistettu ja purettu auki.

On karrikoitua puhua tuottajan ja taiteilijan vastakkainasettelusta. Käytännössä sitä kuitenkin tapahtuu kentällä käytävissä keskusteluissa yhä. Yksi tuoreimpia esimerkkejä on Susanna Leinonen Companyn hanke, josta Teatterit ry uutisoi blogissaan 25.1.2018. Blogissa Susanna Leinonen Companyn toiminnanjohtaja Salla Mistola asettaa tuottajat ja taiteilijat jo lähtökohtaisesti vastakkain kirjoittamalla ”mitäpä jos hanketuki ohjattaisiinkin suoraan taiteilijoille, taiteelliseen työskentelyyn? Ei aina palkattaisi tuottajia tai muita välittäjäportaan toimijoita. Minkälaiset vaikutukset sillä olisi tanssijoiden työskentelyyn tai koko ryhmän toimintaan?”. (http://www.suomenteatterit.fi/2018/01/tuki-suoraan-taiteilijoille/) Sen sijaan, että ammattikentällä nostetaan vuonna 2018 esiin keskustelu siitä kuinka ammattituottajan palkkaus on pois taiteilijan työstä, pitäisi ryhtyä puhumaan siitä miten tuottajat ja taiteilijat voisivat toimia tiiviimmin yhteistyössä.                      

 Katri Naukkarinen, Käytännöstä kuratointiin – Esitystaiteen tuottajan rooli taiteellis- tuotannollisessa dialogissa Pro Gradu -tutkielma, Arts Management, Sibelius-Akatemia, 2018.         

Tunnistan Naukkarisen nostamat ongelmat ja niitä esiintyy oman kokemukseni mukaan koko esittävän taiteen kentällä, ei pelkästään esitystaiteen*. Taiteellis-tuotannollisen dialogin ja yhdessä ajattelun taidon puute hidastaa näkemykseni mukaan koko esittävän taiteen kentän kehittymistä.

Yhteistä lähes kaikkien kohtaamieni alalla työskentelevien ihmisten kanssa on taiteen merkityksen tunnistaminen ja sen syvä arvostus. Taidekentällä, erityisesti vapaalla kentällä, toimintarealiteetti on raakaa. Tämä koskee niin taiteilijoita, kuin muitakin taidetyöläisiä. Raha ja tukirakenteet ovat riittämättömät ja jokainen joutuu taistelemaan toimintamahdollisuuksistaan. Tästä seuraa vastakkainasettelua ja epäselviä ja epämääräisiä valta- ja vastuutilanteita.  Tämä johtaa siihen, että ihmiset väsyvät ja katkeroituvat tai vaihtavat alaa. Toimintaympäristön ja tekemisen tapojen uudistuminen ja koko kentän kehittyminen on äärimmäisen hidasta.

Olen ollut mukana useassa kehitysprojektissa, toiminut neuvonantajana ja mentorina, sekä työskennellyt lukuisten taiteilijoiden ja tuottajien kanssa. Näistä kaikista kokemuksista kiinnostavimmat ja innostavimmat ovat sisältäneet samoja elementtejä: uteliaisuutta, avoimuutta ja kunnioittavaa asennetta, sekä tilaa erehtymiselle, epävarmuudelle ja erilaisille näkemyksille. On sitten kyseessä ollut ongelman ratkaiseminen, uuden suunnittelu tai produktion toteutus, niin ilmapiiri on mahdollistanut yhdessä ajattelun ja parhaimmassa tapauksessa se on johtanut lopputulokseen, jota kukaan meistä ei olisi osannut ennustaa etukäteen.

Tällaisen toiminnan sijaan vallalla on toimintatapa, jota pidetään ammattimaisena, sivistyneenä ja demokraattisena. Vuoronperään esitetään hyvin muotoiltuja ja perusteltuja näkemyksiä tai ehdotuksia, joiden tavoitteena on saada muut osallistujat vakuuttuneeksi ja puoltamaan tätä. Prosessi etenee näiden eri näkemysten ja ehdotusten tarkastelusta parhaimman valintaan tai sitten päädytään kompromissiin. Valitettavan usein tällaisen toimintatavan seurauksena syntyy taskulämmin ja pahimpia vuotokohtia tukkiva toiminta, jossa ei aidosti ole mitään uutta. Ratkaisuhan oli jo ennakkoon olemassa! Toimintatapaa voi kuvata eräänlaisena kilpailevana vuorovaikutuksena, jossa rinnakkain kulkee toisiinsa vaikuttamattomat monologit.

Naukkarisen tutkielmaa lukiessani kiinnostuin William Isaacs:in kirjasta Dialogi ja yhdessä ajattelemisen taito, jota Naukkarinen käytti teoreettisena viitekehyksenä ja josta hän kirjoittaa näin:

Isaacs kehottaa etsimään dialogin kautta todisteita, jotka kumoavat nykyisen näkemyksesi, sen sijaan että etsimme muista vahvistusta näkökannallemme. Vain siten dialogi voi edistää muutosta vuorovaikutuksen avulla. (Isaacs, 113)

Mitä jos asiakeskustelun sijaan keskittyisimme dialogiin ja yhdessä ajatteluun!

Kuuntelemalla ja yhdessä ajattelemalla on mahdollisuus löytää ratkaisu tai lopputulos, johon ei päädyttäisi ilman tällaista dialogia.

Aikaamme määrittelee aivan liian paljon pelko, epävarmuus ja individualismin ihannointi joka johtaa puskista huuteluun ja poteroihin kaivautumiseen.

Suosittelen lämpimästi niin Katri Naukkarisen tutkielman, kuin William Isaacsin teoksen lukemista. On korkea aika meidän jokaisen katsoa peilin ja kantaa kortensa yhteiseen kekoon – ja mitä muita kliseitä tähän vielä keksisi….No vaikkapa peace ´n love & we can do it!

Isabel González

* esitystaiteen englanninkielinen vastine on live art, jolla käsitetään taidemuotojen välimaastossa tapahtuvia esityksiä. Esittävä taide-kattokäsitteellä tarkoitetaan kaikkia esittämiseen perustuvia taiteita.