Tutustuin aihetta silmällä pitäen Mona Mannevuon kolumniin
työuupumuksesta. Lähes jokaisella on käsitys siitä, mitä työuupumus on. Sen
sanotaan jopa olevan työelämän uusi normaali, aikamme epidemia. Työuupumuksen
määristä kiistellään mutta joidenkin tutkimusten mukaan neljännes suomalaisista
kokee työuransa aikana uupumusta.
Eikä tämä ilmiö ole myöskään kovin tuore. Petteri
Pietikäisen teos mielenterveyden historiasta kertoo, että 1800- luvun lopulla hermovoimansa
menettäneet olivat neurasteenikkoja. Se luokiteltiin hyväksi sairaudeksi koska
se oli myös yksi menestyksen mittareista. Neurastenia ei ole sama asia kuin
työuupumus mutta se määritellään hyvin samankaltaiseksi, joka tarkoittaa sitä,
että työuupumusta on ollut olemassa aikaisemminkin.
Myös suomalaisella työkulttuurilla on oma vaikutuksensa aiheuttamaan
uupumusta. Esimerkiksi pätkätöitä tekevillä ihmisillä on epävarmuutta kasvavista
tulostavoitteista ja rahoituksesta. Paniikinomainen työkulttuuri kasvattaa
työnarkomaaneja. Vakituinen työsuhde luo varmuutta ja takaa vakaamman pohjan
niin taloudelle kuin mielellekin.
Miksi työuupumukseen törmää melkein jokaisessa
työyhteisössä? Selailin erinäisiä työnhakuilmoituksia ja pistin merkille
varsinkin kulttuurialaa koskevat ilmoitukset, jossa haettiin moniosaajia. Kun
talouspäälliköltä odotetaan liiketaloudellista osaamista, niin tuottajalta
odotetaan taloushallinnon, markkinoinnin kuin tapahtumatuotannonkin osaamista. Onko
se rikkaus, että meiltä tuottajilta löytyy moniosaamista vai onko se suorin tie
kohti työuupumusta? Organisaatioiden vaatimustaso työntekijöitään kohtaan on
noussut nousemistaan. Mielenkiintoista nähdä, millaisia työnhakuilmoituksia saadaan
lukea 30 -vuoden päästä.
Pidetään siis huoli omista jaksamisen rajoista, jotta
tulevaisuus näyttää valoisammalta 😊
LÄHTEET:
https://yle.fi/uutiset/3-10678362
Tuosta moniosaamisen myytistä ja vaatimuksesta kirjoitin itsekin omassa blogissa ja se on Katri Naukkarisenkin tutkielman yksi syy aihe. Uskon vankasti hieman omakohtaisesta kokemuksesta ja ennen kaikkea kollegoja sivosta seuranneen kohta 20 vuoden ajan, tämä moniosaamisen vaatimus ja myytti on yksi työuupumisen juurisyy. Pienet resurssit varmasti on ajanut tähänkin, ja sitä on koulutuksessa ja ammattikrijallisuudessa korostettu... joka luo epärealistisia ja kohtuuttomia odotuksia tuottajia kohtaan sekä suorituspaineita tuottajille. Näin on esim Katri Halonen (Metropolian Kulttuuripalveluiden osaamisaluepäällikkö, Yliopettaja) kirjoittanut omassa gradussaan: Kulttuurituottaja on kulttuurialan moniosaaja, jonka vahvuus on siinä, että hän hallitsee
VastaaPoistatuotannon kaikki osa-alueet ja pystyy viemään tuotantoprosesseja alusta loppuun. Hän
on yleisön ja taiteilijan toiveiden, sekä halujen ja haaveiden välimaastossa toimiva ammattilainen, jonka työssä törmäävät taiteen ja talouden erilaiset arvot ja toimintatavat.
Moniosaamisen vaatimus on varmasti yksi syy, ja väitän, että toinen syy on se, että kiire on niin muotia. Kulttuurialan (ja varmaan muidenkin alojen, itse nyt satun vaan seikkailemaan lähinnä kulttuurin kentällä) minglailutilanteissa törmää tosi usein siihen, että kaikilla on kiire ja kaikilla on stressi. En epäile, varmasti on ja varmasti se osittain johtuu kentän muutosnopeudesta ja vaatimusten ja osaamisoletusten epätarkkuudesta ja epärealistisuudesta, mutta osittain se tuntuu myös muoti-ilmiöltä tai jonkinlaiselta egon pönkitykseltä. Kärjistäen: ollakseen merkittävä ja ansaitakseen jonkinlaisen paikan tai statuksen kuuluu olla stressaantunut ja kiireinen. Mitä kuuluu -kysymykseen ei edelleenkään voi vastata vaikkapa "kurjaa" aiheuttamatta kysyjälle kiusallista tilannetta, mutta "kiirettä pitää" ja "vähän stressiä ollu tässä", ovat ns. hyväksyttäviä vastauksia eikä niistä säikädä kysyjä eikä vastaaja, vaikka tavallaan ne on sama vastaus kuin "kurjaa", tosin vaan tehokkuuden ja tärkeyden (keisarin uusiin) vaatteisiin käärittynä.
VastaaPoistaOlen miettinyt myös tuota monen alan osaamisen tarvetta: voiko paljoa osata hyvin, vai onko lopputulos vain kohtalainen? Onko esimerkiksi minun palkkani maksavalla organisaatiolla varaa teetättää tapahtuman julisteet ja visut moniosaajatuottaja-minulla, joka kärvistelee niiden kanssa luultavasti kolme kertaa pitempään, kuin graafikko. Lopputuloskaan ei hivele silmiä samalla lailla, kuin ammattilaisen tekemä tuotos. Alati muuttuva kenttä toki tuo paineita osata monenlaista ja oppia aina vaan uutta, mutta eikö sitä varten ole omat tai organisaation verkostot, joiden kautta voi saada vetoapua?
VastaaPoistaTuohon kiirepuheeseen ei muuten Lapissa törmännyt, ennemminkin korkean sesongin aikaan ihmiset kertoivat olevansa väsyneitä. Minglailu on siellä tietysti eri asteella, mutta oli virkistävää aloittaa small talk muulla, kuin kiireen päivittelyllä.
Hyvä pointti, Taru. Olisiko juttelun aloittamisen sävy päätettävissä täällä Helsingissä vain omalla päätöksellä? Kuinka paljon omat puheet kiireestä vaikuttaa lopulliseen kiireeseen. Rakastan itse sitä tunnetta kun tapahtuu, mutta on ollut kiva huomata, että maailma ei siihen kaadu vaikka välillä hieman hengähtäisikin ja sulkisi työpuhelimen.
PoistaMiina, joo sanat luovat todellisuutta jne. En ole mikään "kivapuheen" ystävä, mutta tietoisesti voisi itsekin petrata kiirepuheen karsinnassa.
PoistaOlen huomannut myös, että kulttuurialan työnantajat usein etsivät moniosaamista. Liekö kyse sitten siitä, että ei oikeasti tiedetä millaista osaamista tarvitaan vai siitä, että yritetään säästää resursseja (rahaa/vaivaa) teettämällä mahdollisimman monta tehtävää yhdellä henkilöllä?
VastaaPoistaTarun pointti moniosaamisesta on mielestäni erinomainen: osaako moniosaaja mitään hyvin, vaiko vain kaikkea kohtalaisesti? Omalla kohdallani pohdin tätä silloin tällöin. Tiedän kyllä omat vahvuuteni, mutta tuotannoissa löydän itseni seikkailemasta yllättävän usein ”uudella maaperällä” oman osaamiseni kannalta.