Jonoista ja museoista

Viimeistään Amos Rexin avauduttua Helsingin keskustaan suurikin yleisö huomasi, että museot vetävät kiinnostuneita kävijöitä kuukaudesta toiseen jonoiksi asti. Osa mediasta ja yleisöstä ohitti hypeä nauttivat näyttelyt olankohautuksella ja mainitsi happamasti jotain someajan ilmiöistä: tärkeämpää oli näyttää olevansa museossa taiteen keskellä. Tai sitten siellä museon ulkopuolella jonottamassa. Eittämättä museot ovat huomanneet someystävällisyyden houkuttelevan nykykävijöitä jakamaan kokemuksiaan ja kuviaan ja hyödyntäneet tätä markkinoinnissaan.

Televisiossa, tuossa laskevan auringon mediassa, esitetyssä Sohvaperunat -ohjelmassa ilokseni yksi perunoista ihmetteli  jonosta kertovan uutisklipin äärellä suureen ääneen, että ”mikä ihmeen Amos Rex”. Tästä huolimatta harva kulttuurisesti aktiivinen henkilö on voinut viime vuosina välttyä taiteen museossa käynnin ilosanomalta somekuplassaan: Kiasmassa esillä olleen Yayoi Kusaman pilkuilta, Amos Rexin avanneen Teamlabin virtuaalimaailmoilta, Kansallismuseon Barbie-näyttelyltä, Mäntän jokakesäisiltä kuvataideviikoilta, taikka HAMin Ellen Thesleff -näyttelyltä. Vaikka helposti lähestyttävät, osittain ennalta tunnetut aihepiirit tai taiteilijat ovat saaneet ihmiset liikkeelle ja kävijäennätykset paukkumaan, on kollektiivisella (digi-)innolla ollut myös vaikutusta asiaan. Instagram-ystävällinen taide sopii hyvin selfieiden tai mukaironisten ”täällä minäkin” -saatetekstien taustalle. Museosta tuli Ylioppilaslehden artikkelin mukaisesti hetkellisesti keino tuottaa omaa identiteettiään sekä sosiaalisia suhteitaan.

Jono Lontoon Natural History Museumiin
Kuva: Aflred Waterhouse, Wikimedia Commons

Yleisötyötä ja käyntikulttuurin muutosta

Vaikka yleisöryntäys on saanut Helsingin sanomat jakamaan viime hetken vinkkejä viimeistä viikonloppua auki oleville suursuosion saaneille näyttelyille, eivät jonot ole syntyneet tyhjästä. Museoissa on jo vuosien ajan panostettu yleisön huomiointiin sekä tehty töitä erilaisten yleisöjen tavoittamiseksi. Asiakkaiden kuuntelu sekä asiantuntijatyö kantanee hedelmää yksittäistä someilmiöitä pitemmälle. Tähän vaikuttaa myös vahvasti Museoliiton vuonna 2015 lanseeraama Museokortti, jonka viime vuoden top 6-käyntikohteista löytyvät yllä mainitut museot vuosi vuodelta kasvavine kävijämäärineen. Museokortti on onnistunut luomaan kysyntää ja tavoittamaan uusia yleisöjä ennen kuulumattomalla tavalla. Vuosilipun omistajat tuovat usein kortittomia seuralaisia museoon, mikä taas nostaa yksittäislippujen myyntiä, kaiken kaikkiaan museokortin omistaminen kasvattaa museokäyntejä miltei 300%, käy ilmi poikkeuksellisen laajasta Aalto-yliopiston teettämästä tutkimuksesta. Kohonneet kävijämäärät eivät ole vain pääkaupunkiseudun ilmiö. Museokortilla pääsee yli 300:n kohteeseen ja kasvua sekä kävijäennätyksiä on nähty ympäri Suomenniemeä.

Kulttuurin kuluttamista materian sijaan, meneekö kaikki kulttuuri kortille uuden, resurssiviisaan niukkuuden aikakauden alkaessa?

Museoihin mennään monesta syystä: oppimaan, kokemaan jaettua kulttuuriperintöä tai taide-elämystä, piipahtamaan, museokauppaan ostoksille tai kahvilaan brunssille, konserttiin ja niin edelleen. Jonot voidaan nähdä myös osana (fyysisesti ja somessa) jaettua kokemusta. Jonoissa on myös yökerhojen tai suurten pääkaupunkien kuuluisien museoiden tapaan pieni ajatus statussymboliudesta; suosion tulee näkyä katukuvassakin. Netissä toimiva ajanvarausjärjestelmä tai suurimmalta osalta museoista puuttuva lipunmyynnin nettikauppa voisivat poistaa jonoja vaikuttaen näin museokäynnin kokonaisuuteen. Nettikauppojen sijaan toivon vastaavanlaista ryntäystä seuraavaksi muiden kulttuurielämysten pariin. Aloittaa voisi vaikka teattereiden kausikorteista, joita voisi jääkiekkoliigojen kausikorttien tapaan lainata kirjastosta tai hankkia läheisille lahjaksi. Museossa käyminen on muuttunut vain reilussa viidessä vuodessa, kotimaanmatkailun ja ekologisen kuluttamisen suosion ededlleen noustessa kulttuurilla on vielä paljon annettavaa ihmisten vapaa-ajalle.

Taru Tuomisto