Työelämän pirstaloituminen: Monen työnantajan loukussa vai vapaudesta nauttiva monityöläinen?

Välillä sitä miettii miten tähän päädyttiin. Päivän työlistalla on sekä tarjouspyyntöjen tekemistä, että omien kirjoittamista, hankintakierros kaupoissa sitä keikkaa varten jonka vuoksi pitkin hampain torjuin työtarjouksen lähteä Hyvinkäälle rakentamaan messutelttaa, sillä kalustosuunnitelma muualle pitäisi ehtiä valmistelemaan ennen kuin illalla pystytetään promopiste paikalliseen kauppakeskukseen. Pitää myös muistaa laittaa Pasille viestiä, että teatterin viikonlopun tilavuokralaisten toivomat muutokset tilaan saadaan hoidettua ajallaan edellisen illan näytöksen jälkeen.

Yrittäjän elämä on joka suuntaan sohimista, mutta oli se tällaista jo ennen kuin laitoin putiikin pystyyn. Syystä tai toisesta en ole koskaan päätynyt tekemään ns. kasista-viiteen hommia, niitä ei ole ollut joko tarjolla, tai sitten en ole osannut sellaista kaivata kun aina on ollut kädet täynnä töitä tai opiskeluja. Joskus mietin, miten ihanan yksinkertaista olisi löytää yksi pysyvä työpaikka ja keskittyä vain siihen. Ei tarvitsisi enää aloittaa joka keikkaa alusta ja muistaa kymmenien asiakkaiden satoja pikkuhommia. Heräisi vaan joka aamu ja jatkaisi siitä, mihin eilen jäi. Mutta olisiko se niin ihanaa?

Kaksi isoa käsitettä työelämässä ovat isoimman murroksen kourissa: Työpaikka ja työaika. Fyysinen kiinteä työpiste kuulostaa hyvin kaukaiselta ajatukselta  ja kahdeksan tunnin työaika… noh, kuulostaa yhtä tarunomaiselta kuin yksisarvinen. Työurani on malliesimerkki niin sanotusta elinkeinoelämän murroksesta, jota työelämän pirstaloitumiseksi kutsutaan. Työaamun standardi on jo pitkään ollut vaihtumassa pois aamuisesta duunarilegioonien marssista paikalliseen sellutehtaaseen, jossa päivän työ tehdään ja jossa työpäivä päättyy vuoron loppumiseen. Nykyään tuhannet ja sadat tuhannet kaltaiseni työläiset aloittavat aamunsa siristellen silmiään kirkkaalle tietokoneen näytölle ja availlen erilaisia työnhallinnan sovelluksiaan ja muistiinpanojaan. Sähköposteja lähtee jo aamukahvin aikana, jotta yön aikana saapuneet viestit saavat vastauksensa ja päivän operaatiot pysyvät hallinnassa etänäkin. Aamukahvin jälkeen painellaan tekemään hommia sinne, missä milloinkin sinua tarvitaan: Asiakkaan palaverihuoneeseen, paikalliseen kahvilaan, tapahtuman on-siteen tai jos tuuri käy, jätät housut pukematta ja istut kotisohvallesi pitämään etäpäivää.

Isoin ongelma fyysisen työpisteen puuttumisessa minun kohdallani lienee se, että työryhmät ovat hajallaan, luoden tarpeetonta estettä viestintään. Positiivisena puolena se mahdollistaa tehokkaan ja joustavan liikkumisen sinne, mihin työ vie. Työaikaa on hankala enää ajatella siten, että kello 16 jälkeen peli puhalletaan poikki ja palataan takaisin aamulla. Parhaimmillaankin työpäivän jälkeen on oltava puoli-päivystämässä viestien ja äkillisten ongelmien varalta, sillä maailma jauhaa eteenpäin, eikä budjettiin ole laskettu ketään ottamaan vastuuta puolestasi 16 tuntia vuorokaudesta.

Pakostakin tulee mieleen, että työelämä on taantumassa takaisin saavutetuista eduista: onko sinun työviikkosi enää viisipäiväinen, tai edes työpäiväsi kahdeksantuntinen? Välillä mietin myös, että onko suuresti hypetetty yrittäjyyteen kannustaminen vain elinkeinoelämän keskusjärjestöjen juoni kiertää työehtosopimuksia ja työoloja? Pienyrittäjät kun tuppaavat olemaan vähemmän järjestyneitä ja oman työn hintaa on pahamaineisen vaikea arvioida. Pienen on otettava ne työt jotka tarjotaan, ainakin siihen asti, että on syntynyt valinnanvaraa. Siksi on hankala ymmärtää, miksi esimerkiksi AMK-opiskelijoita niin patistetaan kaikenmaailman startup-kursseille ja muihin, kun yhä on niin, että suurin osa uusista yrityksistä kaatuu ensimmäisten kahden vuoden aikana. Yhteiskunnan tukien avulla on toki mahdollista kitkuttaa pienillä kuluilla toimiva yritystoiminta pahimman vaiheen yli, mutta hinta otetaan selkänahasta.

Lukijana varmasti ihmettelet, että Juuso hei, jos sulla on niin kyyninen asenne tähän, niin miksi teet tätä näin? No hitto, kun ei musta ole muuhunkaan. Ja jos totta puhutaan, niin nautin myös työn vaihtelusta, sen tahdista ja imusta. Yrittäjyyskliseisiin lukeutuvat vapaus ja oma tekeminen ovat myös palkitsevia, sillä en ole kenenkään oikkujen varassa ainakaan yhtä keikkaa pidempään. Myös onnistumiset, palkinnot ja saavutetut tavoitteet ovat aidosti omiani. Rakastan myös sitä, kun pitkään hiotut palat loksahtelevat paikoilleen ja projekti saadaan toteutukseen ja päätökseen. Ja täytyy sanoa, että nyt kun juna on saatu liikkeelle, niin tekemiseen on muotoutunut tietty kepeys ja mielekkyys, jota on hankala kuvailla ja josta olisi vaikea luopua.

Suosittelisinko yrittäjyyttä? Noh, mieleen tulee Mokokoman mietelause: “Masochism is the art of turning punishments into rewards.”, eli anna mennä jos siltä tuntuu.
 
Juuso Liukkonen