Työelämän pirstaloituminen: Monen työnantajan loukussa vai vapaudesta nauttiva monityöläinen?

Välillä sitä miettii miten tähän päädyttiin. Päivän työlistalla on sekä tarjouspyyntöjen tekemistä, että omien kirjoittamista, hankintakierros kaupoissa sitä keikkaa varten jonka vuoksi pitkin hampain torjuin työtarjouksen lähteä Hyvinkäälle rakentamaan messutelttaa, sillä kalustosuunnitelma muualle pitäisi ehtiä valmistelemaan ennen kuin illalla pystytetään promopiste paikalliseen kauppakeskukseen. Pitää myös muistaa laittaa Pasille viestiä, että teatterin viikonlopun tilavuokralaisten toivomat muutokset tilaan saadaan hoidettua ajallaan edellisen illan näytöksen jälkeen.

Yrittäjän elämä on joka suuntaan sohimista, mutta oli se tällaista jo ennen kuin laitoin putiikin pystyyn. Syystä tai toisesta en ole koskaan päätynyt tekemään ns. kasista-viiteen hommia, niitä ei ole ollut joko tarjolla, tai sitten en ole osannut sellaista kaivata kun aina on ollut kädet täynnä töitä tai opiskeluja. Joskus mietin, miten ihanan yksinkertaista olisi löytää yksi pysyvä työpaikka ja keskittyä vain siihen. Ei tarvitsisi enää aloittaa joka keikkaa alusta ja muistaa kymmenien asiakkaiden satoja pikkuhommia. Heräisi vaan joka aamu ja jatkaisi siitä, mihin eilen jäi. Mutta olisiko se niin ihanaa?

Kaksi isoa käsitettä työelämässä ovat isoimman murroksen kourissa: Työpaikka ja työaika. Fyysinen kiinteä työpiste kuulostaa hyvin kaukaiselta ajatukselta  ja kahdeksan tunnin työaika… noh, kuulostaa yhtä tarunomaiselta kuin yksisarvinen. Työurani on malliesimerkki niin sanotusta elinkeinoelämän murroksesta, jota työelämän pirstaloitumiseksi kutsutaan. Työaamun standardi on jo pitkään ollut vaihtumassa pois aamuisesta duunarilegioonien marssista paikalliseen sellutehtaaseen, jossa päivän työ tehdään ja jossa työpäivä päättyy vuoron loppumiseen. Nykyään tuhannet ja sadat tuhannet kaltaiseni työläiset aloittavat aamunsa siristellen silmiään kirkkaalle tietokoneen näytölle ja availlen erilaisia työnhallinnan sovelluksiaan ja muistiinpanojaan. Sähköposteja lähtee jo aamukahvin aikana, jotta yön aikana saapuneet viestit saavat vastauksensa ja päivän operaatiot pysyvät hallinnassa etänäkin. Aamukahvin jälkeen painellaan tekemään hommia sinne, missä milloinkin sinua tarvitaan: Asiakkaan palaverihuoneeseen, paikalliseen kahvilaan, tapahtuman on-siteen tai jos tuuri käy, jätät housut pukematta ja istut kotisohvallesi pitämään etäpäivää.

Isoin ongelma fyysisen työpisteen puuttumisessa minun kohdallani lienee se, että työryhmät ovat hajallaan, luoden tarpeetonta estettä viestintään. Positiivisena puolena se mahdollistaa tehokkaan ja joustavan liikkumisen sinne, mihin työ vie. Työaikaa on hankala enää ajatella siten, että kello 16 jälkeen peli puhalletaan poikki ja palataan takaisin aamulla. Parhaimmillaankin työpäivän jälkeen on oltava puoli-päivystämässä viestien ja äkillisten ongelmien varalta, sillä maailma jauhaa eteenpäin, eikä budjettiin ole laskettu ketään ottamaan vastuuta puolestasi 16 tuntia vuorokaudesta.

Pakostakin tulee mieleen, että työelämä on taantumassa takaisin saavutetuista eduista: onko sinun työviikkosi enää viisipäiväinen, tai edes työpäiväsi kahdeksantuntinen? Välillä mietin myös, että onko suuresti hypetetty yrittäjyyteen kannustaminen vain elinkeinoelämän keskusjärjestöjen juoni kiertää työehtosopimuksia ja työoloja? Pienyrittäjät kun tuppaavat olemaan vähemmän järjestyneitä ja oman työn hintaa on pahamaineisen vaikea arvioida. Pienen on otettava ne työt jotka tarjotaan, ainakin siihen asti, että on syntynyt valinnanvaraa. Siksi on hankala ymmärtää, miksi esimerkiksi AMK-opiskelijoita niin patistetaan kaikenmaailman startup-kursseille ja muihin, kun yhä on niin, että suurin osa uusista yrityksistä kaatuu ensimmäisten kahden vuoden aikana. Yhteiskunnan tukien avulla on toki mahdollista kitkuttaa pienillä kuluilla toimiva yritystoiminta pahimman vaiheen yli, mutta hinta otetaan selkänahasta.

Lukijana varmasti ihmettelet, että Juuso hei, jos sulla on niin kyyninen asenne tähän, niin miksi teet tätä näin? No hitto, kun ei musta ole muuhunkaan. Ja jos totta puhutaan, niin nautin myös työn vaihtelusta, sen tahdista ja imusta. Yrittäjyyskliseisiin lukeutuvat vapaus ja oma tekeminen ovat myös palkitsevia, sillä en ole kenenkään oikkujen varassa ainakaan yhtä keikkaa pidempään. Myös onnistumiset, palkinnot ja saavutetut tavoitteet ovat aidosti omiani. Rakastan myös sitä, kun pitkään hiotut palat loksahtelevat paikoilleen ja projekti saadaan toteutukseen ja päätökseen. Ja täytyy sanoa, että nyt kun juna on saatu liikkeelle, niin tekemiseen on muotoutunut tietty kepeys ja mielekkyys, jota on hankala kuvailla ja josta olisi vaikea luopua.

Suosittelisinko yrittäjyyttä? Noh, mieleen tulee Mokokoman mietelause: “Masochism is the art of turning punishments into rewards.”, eli anna mennä jos siltä tuntuu.
 
Juuso Liukkonen

Barokkiakatemian ensimmäinen kausi -välitilinpäätös

Barokkiakatemian puitteissa järjestettiin syyskaudella 2019 kaksi viikonloppukurssia Kallio-Kuninkalassa. Syyskuun (20.-22.9.) teemana oli ranskalainen tanssisarja ja lokakuun (25.-28.10.) teema oli englantilaissäveltäjä Henry Purcell aikalaisineen. Syyskuun viikonlopun päätteeksi oli konsertti Kunkkulan Leonora-salissa 22.9. ja lokakuun kurssi päättyi konserttiin Aino Ackté -salissa edesmenneessä T-talossa 28.10.

Barokkiakatemian kursseilla musiikki halutaan kehystää muilla kuhunkin musiikkiteemaan liittyvillä taidoilla ja tiedoilla, joten syyskuun kurssilla yhtenä ohjaajista oli barokkitanssija-fagotisti Jani Sunnargborg, joka opetti kurssilaisille myös barokkitanssia, ja soittamisen lisäksi osallistujat pääsivät tanssimaan ranskalaista tanssisarjaa. Lokakuun kurssiin kuului Elina Mustosen luento-workshop englantilaisesta barokin ajan teatterista sekä Shakespearen Kesäyön unelma -näytelmän matkasta Henry Purcellin The Fairy Queen -semioopperaksi. Elinan johdolla kurssilaiset valitsivat soittamiinsa teoksiin liittyvää teatterikirjallisuutta, jota he myös lausuivat kurssin loppukonsertissa soittamisen lomassa.

Sekä osallistuneilta opiskelijoilta että opettajilta on tullut erinomaista palautetta -sekä kehuvaa että rakentavaa. Taideyliopiston avoimen yliopiston kautta tulleet opiskelijat ovat kautta linjan olleet äärimmäisen tyytyväisiä sekä opetukseen että puitteisiin. Sibelius-Akatemian pääaineopiskelijat ovat arvostaneet mahdollisuutta syventyä yhteen teemaan ja saada samojen teosten kanssa ohjausta eri opettajilta. Myös luento- ja tanssiosuuksia kiiteltiin kovasti ja toivottiin jatkossakin ei-musiikillisia osuuksia mukaan kursseihin. Haasteena SibA-opiskelijat kokivat opiskelijoiden väliset tasoerot orkesterissa sekä sen, että kaikille osallistujille yhteisessä orkesterissa on ollut mukana sekä moderneja että barokki-instrumentteja, mikä tarkoittaa kompromisseja barokkiestetiikassa. SibAn opettajien ja opiskelijoiden taholta on tullut palautetta myös siitä, että kaikissa teemoissa ei ole kaikille instrumenteille soitettavaa, jolloin kaikki pääaineopiskelijat eivät pääse osallistumaan. Myös Kunkkulan kustannukset nousivat parille opiskelijalle esteeksi, mutta se ongelma saatiin ratkaistua Sibelius-Akatemian tukisäätiön avulla. Ohjelmisto- ja ryhmäjako-asioita pyrimme kehittämään seuraavien kurssien kohdalla. Kamarimusiikkiopetuksen keskittäminen ja painottaminen Barokkiakatemia-viikonloppuihin on koettu hyväksi sekä vanhan musiikin opiskelijoiden että opettajien taholta.

TALOUS

Barokkiakatemia-toiminnan tärkein rahoittaja on tällä hetkellä Sibelius-Akatemian vanhan musiikin aineryhmä, mistä myös suurin osa opiskelijoista tulee. Vanhan musiikin aineryhmä on vastannut sisältösuunnittelusta, suurimmasta osasta opetuskustannuksia sekä kosketinsoitinten lainoista ja kuljetuksista. Taideyliopiston avoin yliopisto on vastannut yhden opettajan palkkakustannuksista kummallakin pidetyllä kurssilla. Tukea Barokkiakatemia on saanut Paloheimon säätiöltä, joka on kustantanut opettajien täyshoidon Kallio-Kuninkalassa kummankin kurssin osalta sekä H.G. Paloheimo oy:n myöntämän 3000 € lahjoituksen muodossa. Lahjoituksella kustannettiin valmistelu- ja tuotantotyötä sekä Barokkiakatemian internet-sivu, joka hankittiin ostopalveluna Collegium ry:n nettisivujen yhteyteen. Toimintaa tukee myös Sibelius-Akatemian tukisäätiö, jonka tuki kohdentuu Sibelius-Akatemian pääaineopiskelijoihin. Tukisäätiö maksaa heidän täyshoitonsa.

Sekä SibAn vanhan musiikin aineryhmä että Taideyliopiston avoin yliopisto jatkavat toiminnan osarahoittamista. Taideyliopiston avoin yliopisto voi jatkossa rahoittaa toimintaa 5 000 €:n verran vuosittain, ja summa käytetään ulkomaisten opettajien palkkoihin ja matkakuluihin.

Paloheimon säätiön ja Sibelius-Akatemian tukisäätiön tuki jatkuu ainakin vuoden 2020 ajan edellä kuvatulla tavalla kustannuksiin osallistumalla. Lukuvuotta 2020-2021 ja sen jälkeistä jatkoa varten haetaan uusia apurahoja ja toimintaa pyritään laajentamaan Pohjoismaat ja Baltian kattavaksi.

JATKOSUUNNITELMIA

Kahden vuoden sykleissä toistuvat teemat jatkuvat kuluvan ja seuraavan lukuvuoden. Vuonna 2020 Barokkiakatemian opettajiksi saadaan Sibelius-Akatemian vierailijaohjelmien kautta cembalisti-kapellimestari Lars Ulrich Mortensen sekä viulisti Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch.

Taideyliopiston avoimen yliopiston kanssa suunnitellaan yhteistyön tiivistämistä siten, että SibAn vanhan musiikin sivuainekokonaisuus tulisi tarjolle myös avoimen yliopiston kurssitarjontaan, ja sivuainekokonaisuuteen kuuluva yhteissoitto tarjottaisiin opiskelijoille Barokkiakatemia-viikonloppuina.

HAASTEITA SELÄTETTÄVÄKSI

Osallistujajoukon heterogeenisyys aiheuttaa haastetta suunnittelussa, kun kaikille halutaan tarjota sisältöä, joka kehittää ja haastaa sopivalla tavalla. Jatkossa pyritään myös miettimään kurssien teemoihin sopivia laajennuksia niin, että instrumenttivalikoimaa kullakin kurssilla voidaan laajentaa siten, ettei vanhan musiikin pääaineopiskelijoita jää kurssien ulkopuolelle ainakaan montaa kertaa vuodessa.

Rahoituksen salliessa kursseille pyritään saamaan lisää opettajia Sibelius-Akatemian ulkopuolelta, että kutakin teemaa opettaa kursseilla sen parhaat asiantuntijat, ja että myös ohjaajien instrumenttivalikoima on mahdollisimman laaja.

Monen toimijan yhteistyössä on paitsi loistavat synergiamahdollisuudet myös paljon erilaisia intressejä ja toiminnan raameja yhteensoviteltavaksi, ja myös rahoituskuvioiden sommittelu vaatii oman mittavan panoksensa. Toiminnan organisointi ei mahdu kummankaan oppilaitoksen henkilökunnan työaikaan, joten tuottajaa tarvitaan – ja tuottajan palkkaan rahaa. vuoden 2019 osalta tuottajan työ saatiin rahoitettua Elisa Paloheimon 90-vuotisjuhla -lahjoituksella, mutta jatkon suhteen tilanne on auki.

Kaisamaija Uljas

Prosenttikulttuuria Jyväskylän Kankaalla

Prosenttiperiaate on periaatteellinen päätös käyttää noin yksi prosentti rakennushankkeen kustannuksista taiteen hankintaan.  Prosenttiperiaatetta toteutetaan sekä kunnallisissa että yksityisissä rakennushankkeissa. Kunta voi päättää ottaa käyttöön prosenttiperiaatteen kaikessa rakentamisessa tai päättää sen käytöstä yksittäistapauksissa. Kunta voi kaavoituksen avulla velvoittaa myös yksityisen rakennuttajan noudattamaan periaatetta tietyllä alueella tapahtuvassa rakentamisessa. Taidetta voi olla rakennuksissa joko itsenäisinä teoksina tai rakenteisiin intregroituna taiteena. Taide lisää kohteen vetovoimaisuutta ja auttaa luomaan uudelle alueelle identiteettiä ja teoksista muodostuu nopeasti yhteisiä maamerkkejä.  

Vierailin viime viikolla Jyväskylässä Kankaan alueella. Kangas on entiselle paperitehtaan alueelle, Tourujoen varteen, rakentuva ekologinen ja luova kaupunginosa, joka sijaitsee kävelyetäisyydellä Jyväskylän keskustasta. Kangas on Jyväskylän merkittävin aluekehityshanke, jossa yhdistyvät yritystoiminta, opiskelu, asuminen ja vapaa-ajanvietto. Vuonna 1872 toimintansa aloittanut ja alkuvuonna 2010 lopettanut Paperitehdas oli yksi kaupungin merkittävimmistä työllistäjistä. Ensimmäiset uudet kerrostalot valmistuivat alueelle vuoden 2017 alussa. Vuoteen 2040 mennessä on tavoitteena rakentaa Kankaasta 5000 asukkaan ja 2101 työpaikan alue.


Kankaalla kulttuuriin varataan noin 1 % tonttien myyntihinnasta, maankäyttömaksuista ja kiinteistöjen rakennuskustannuksista. Kankaan Piippurannassa on tällä hetkellä 10 taidehankintaa seitsemässä eri kohteessa. Ensimmäinen taidehankinta on vuonna 2015 kuvanveistäjä Tommi Toijalta tilattu ”Kuuseen kurkottaja”. Teos julkistettiin Kankaan oleskelurannalla syyskuussa 2017. Teos antaa Kankaan alueen vanhalle valaisinpylväälle uuden elämän. Valaisinpylväs näyttää taipuneen pylvääseen kiivenneen, tulevaisuuteen tähyävän, pronssisen hahmon painosta.

Virolainen kuvanveistäjä Villu Jaanisoo toteutti taideteoksen ”Norsu” Kankaan ensimmäiselle pääkadulle toivottamaan ihmiset tervetulleeksi Kankaan alueelle. Teoksen materiaalina on kierrätetyt autonrenkaat, joita Villu on käyttänyt useissa muissakin teoksissaan. Ensimmäinen asuntorakentamisen kohde on kanadalaisen taiteilijan Anna Ruthin ”Symbioosi, virranvarsi” (2016) ja toinen Mika Natrin ”Abstraktio” (2016). Näiden ohella taidetta on muissakin julkisivuissa.

Kankaalla prosenttikulttuuri eroaa ns. perinteisestä prosenttiperiaatteesta siten, että sen avulla alueelle toteutetaan pysyvien taidehankintojen lisäksi tilapäistä ja esittävää taidetta, kuten teatteria, sirkusta, konsertteja, elokuvia sekä tapahtumia.  Tapahtumien osuus kokonaisbudjetista on noin 30 % ja tapahtumien suunnitteluun ja toteuttamiseen osallistuvat alueen asukkaat. Prosenttikulttuurin toteuttamisesta ja taidehankintojen huollosta vastaa Kankaan Palvelu Oy.  Prosenttikulttuuri mahdollistaa myös väliaikaisten teosten toteuttamisen alueella. Kankaalla on järjestetty tapahtumia jo pitkään ennen alueen rakentamista.

                             Tiilipiippu (1936) on Kankaan keskus ja tärkeä osa Jyväskylän kaupunkisilhuettia.

Vanha tehdasmiljöö tarjoaa asukkailleen persoonalliset puitteet asumiselle. Alueella korostuu yhteisöllisyys - kaikki kerrostalojen piha-alueet, leikkipaikat ja puistot ovat yhteisiä. Alue on autoton ja siellä on keskitetty pysäköinti.  Alueen vanhin osa eli vanha paperitehdas säilytetään ja sinne remontoidaan tiloja kahviloille, ravintoloille, yrityksille sekä esiintyjille.

Kankaalle tullaan rakentamaan huippumoderneja toimitiloja yritysten ja organisaatioiden erilaisiin tarpeisiin. Kankaan vanha paperitehdas tarjosi tilat 2016 Luovalle kampukselle paperitehtaan siipirakennuksesta, jossa toimivat Jyväskylän ammattiopisto, Jyväskylän aikuisopisto ja Humanistisen ammattikorkeakoulu.


Jyväskylä valittiin Kuntaliiton, Suomen ympäristökeskus SYKEn ja Sitran järjestämän Vuoden kiertotalouskunta -kilpailun voittajaksi.  Valintaan vaikutti kaupungin vahva ja pitkäjänteinen sitoutuminen kiertotalouteen. Kaupungin luoma biokaasujärjestelmä on hyvä esimerkki järjestelmällisestä työstä kohti fossiilittomampaa autokantaa ja omavaraista biokaasun tuotantoa. Jyväskylä on sitoutunut olemaan hiilineutraali jo vuonna 2030 ja jätteetön vuonna 2040.

Julkisella taiteella on suomalaisten vahva tuki. Suomen Taiteilijaseuran tilaaman kyselytutkimuksen (2016) mukaan 75 prosenttia suomalaisista haluaa nähdä kuvataidetta arkisissa ympäristöissään ja 79 prosenttia uskoo, että taide parantaa ympäristön viihtyisyyttä ja turvallisuutta. Vastaajista 80 prosenttia on sitä mieltä, että myös sairaaloissa ja hoitolaitoksissa tulee olla mahdollisuus kokea taidetta ja kulttuuria.

Jutta Hakala

Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus kulttuurialan trendeinä

Viimeisen vuoden aikana olen törmännyt monilla eri foorumeilla useisiin artikkeleihin ja keskusteluihin, joissa toivotaan lisää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta kulttuurialalle: sukupuolten välisiä eroja on tasattava työyhteisöissä ja väestön yhä lisääntyvän moninaisuuden tulee näkyä sekä taiteellisissa sisällöissä että taiteentekijöissä. Kaikki tämä ”Taide kuuluu kaikille” -kampanjointi liittyy isompaan kysymykseen yhteiskunnallisesta osallisuudesta ja syrjäytymisen ehkäisystä, jota meidän kulttuurialan toimijoiden on edistettävä aiempaa järjestelmällisemmin ja määrätietoisemmin. Asia on muhinut pinnan alla pitkään ja tärkeitä – vaikkakin osin satunnaisia ja mututuntumaan perustuvia – toimia on tehty paljon. Tässä bloggauksessa nostan esiin muutaman inspiroivan esimerkin meiltä ja maailmalta siitä, miten osallisuutta voi edistää jämäkästi ja ammattimaisesti.

Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ammattina

Taidelaitosten strategioissa luetellut komeat arvot eivät jalkaudu arkiseen työhön itsestään. Tehokkain tapa tehdä arvoista näkyvää käytännöntoimintaa on antaa asia asiantuntijan tehtäväksi: valtuuttaa joku olemassa olevasta henkilöstöstä asian ajajaksi tai palkata organisaatioon uutta verta. Varsinkin isojen taideinstituutioiden on tärkeää olla edelläkävijöitä ja ohjata resursseja osallisuutta lisääviin konkreettisiin toimiin.

Nuorena poikana haaveet balettitanssijan urasta ihonvärinsä vuoksi heittänyt Darin Conley-Buchsieb on nykyään San Francisco -baletin Director of Human Resources and Head of Diversity, Equity and Inclusion, henkilöstöjohtaja ja monimuotoisuuden, oikeudenmukaisuuden ja osallisuuden päällikkö – mikä upea titteli! Kun organisaation arvot on nostettu työnimike tasolle, kyse ei ole pelkästä idealismista ja yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, kyse on myös taloudesta. Monet kulttuuritoimijat taistelevat jatkuvasti taloudellisen epävarmuuden kanssa ja Conley-Buchiebin mukaan osallisuus auttaa myös rahakirstun rikastuttamisessa: ”it’s sheer numbers, you will reach more if you include more.” Jos samat ihmiset tekevät jatkuvasti taidetta samoista aiheista samoille yleisöille, sisällöt muuttuvat yksipuolisiksi ja tylsiksi.

Samaan periaatteeseen uskoo myös Los Angelesissa syntynyt nigerialaisen isän ja afroamerikkalaisen äidin poika Tunde Adefioye, joka työskentelee Brysselin Kaupunginteatterissa kaupunkidramaturgina. Hänen tehtävänsä on tavoittaa marginaaliin joutuneita ihmisryhmiä ja antaa heille ääni, mahdollisuus ilmaista itseään taiteen keinoin. Eri ikäiset ja moninaisia kulttuuritaustoja edustavat ihmiset haastavat ja rikastuttavat valtakulttuuria – ja siitä syntyy aidosti merkityksellistä taidetta!

Näyttelijä-ohjaaja Jussi Lehtonen on tuonut Kansallisteatterin näyttämöille tekijöitä mm. vankiloista ja vastaanottokeskuksista sekä vienyt taidetta Lähi-idän kriisialueille. ”Jokainen meistä suomalaisista taiteilijoista on joutunut sen eettisen dilemman eteen, että miten laittaa itsensä peliin. Työ- ja siviiliminän välinen raja menee heti sumuun, samoin taiteilijaminä ja aktivistiminä. Kun tekee töitä ihmisten kanssa, joilla ei ole oleskelulupaa, niin sehän ei ole millään lailla tasa-arvoista. Minulla on kaikki mahdollisuudet ja toisella ei juuri mitään”, Lehtonen kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa. Pitkäjänteinen työ yhdenvertaisuuden eteen vaatii sekä organisaatioilta että sen työntekijöiltä sinnikkyyttä, rohkeutta ja riskinottokykyä. Siksi juuri isojen julkisesti rahoitettujen organisaatioiden on kannettava kortensa kekoon ensimmäisten joukossa.

Inkluusio Maailman Teatteripäivän teemana maaliskuussa 2020

”Teatterit ovat näennäisesti esteettömiä ja saavutettavia, mutta harvoin aidosti inklusiivisia”, viittomakielinen teatterintekijä Noora Karjalainen toteaa bloggauksessaan. Kissan pöydälle nostaakseen joukko suomalaisia teatteritoimijoita valitsi Maailman Teatteripäivän 27.3.2020 teemaksi inkluusion. Inkluusiopäivän tarkoituksena on korostaa monimuotoisuutta laajasti niin tekijöiden kuin yleisöjenkin näkökulmista. Myös #inkluusiopäivä-kampanja on osaltaan konkreettinen esimerkki siitä, miten taidetoimijat voidaan haastaa pohtimaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutumista omassa toiminnassaan.

Kirsi Helstelä
8.12.2019

Kirsi Helstelä (kulttuurituottaja amk) on taide- ja kulttuuriviestinnän asiantuntija, joka toimii tällä hetkellä Kansallisteatterissa viestinnän tuottajana. Helstelää kiinnostaa erityisesti sisältörikas, ajatuksia herättävä ja visuaalisesti kiinnostava digitaalinen viestintä sekä kulttuuri- ja taideviestinnän strateginen johtaminen. Hän innostuu näkemyksellisestä teatteritaiteesta ja sielukkaasta joogaharjoituksesta.

Tanssielokuvaa ikäihmisten kanssa

Tutkimukset ja käytännön kokemukset osoittavat, että taide ja kulttuuri voivat olla monin tavoin ikäihmisten hyvinvoinnin ja toimintakyvyn tukena sekä arvokkaan ikääntymisen mahdollistajina. Maailman terveysjärjestö WHO julkaisi ensimmäisen taiteen, hyvinvoinnin ja terveyden yhteyksiä käsittelevän laajan tutkimusraportin Helsingissä 11.11.2019. Yli 900 tutkimusta kattavan raportin mukaan on runsaasti näyttöä siitä, että taidetoimintaan osallistuminen voi auttaa parantamaan hyvinvointia ja terveyttä, ehkäistä lukuisia sairauksia sekä hoitaa ja auttaa selviytymään useiden sairauksien kanssa.  Raportissa esitetään myös suosituksia, joiden avulla kulttuuri-, sosiaali- ja terveysala voidaan integroida hyvinvoinnin ja terveyden tueksi kaikissa elämänvaiheissa. 

Suomen Kulttuurirahasto myönsi tanssitaiteilija Elli Isokoskelle henkilökohtaisen kolmivuotisen Taidetta hoitolaitoksiin -työskentelyapurahan vuosiksi 2018–2021. Apurahan tavoitteena on edistää kulttuurista yhdenvertaisuutta ja lisätä hoitoa tai erityistä tukea tarvitsevien ihmisten elämänlaatua taiteen keinoin. Hankkeen Nykytanssia ja tanssielokuvaa tekien, kokien ja katsoen kohderyhmänä ovat kotona asuvat ikäihmiset, jotka toimintakyvyn rajoituksista tai muista syistä johtuen ovat jääneet kulttuuripalvelujen ulkopuolelle. 

                                

Elli Isokoskea voidaan pitää yhtenä soveltavan taiteen käytön edelläkävijänä. Hän on vienyt nykytanssia perustamansa tanssiryhmä Myrskyryhmän kanssa yli 17 vuotta vanhustyön yksiköihin ja hoivakoteihin tanssiesitysten, asukkaille ja henkilökunnalle suunnattujen työpajojen ja taiteilijaresidenssien muodossa. Osallistavaa tanssielokuvatyöskentelyä hän on kehittänyt koreografi Kati Kallion kanssa vuodesta 2010. He ovat työskennelleet useammassa projektissa hoitolaitoksissa ja kotona asuvien ikäihmisten kanssa. Myrskyryhmä on Elli Isokosken ja Pauliina Laukkasen (os. Tyni) perustama tanssiryhmä, joka haluaa toiminnallaan lisätä taiteen saavutettavuutta.  

Hankkeen aikana Isokoski vierailee ikäihmisten kotona. Tapaamisissa katsotaan Isokosken valitsemia tanssielokuvia ja keskustellaan elokuvista ja elämästä. Tapaamisissa voidaan myös tanssia tai eläytyä kehonkielellä elokuvien liikekieleen. Osallistujan halutessa aloitetaan ideoimaan aihetta uudelle tanssielokuvalle. Tavoitteena on, että elokuva tuo esille ikäihmisen omia näkökulmia elämästä, arjesta ja unelmista. Elokuvakäsikirjoituksen idea tulee suoraan ikäihmiseltä tai sitä kehitetään yhdessä Isokosken kanssa. Joskus Isokoski kehittää käsikirjoituksen yhteisten keskustelujen tai keskustelujen ja liikkeiden inspiroimana.  Ikäihmisellä on mahdollisuus olla itse elokuvassa mukana. Toinen vaihtoehto on se, että Isokoski kuvaa ja leikkaa elokuvan itse tai elokuva tuotetaan isomman kuvausryhmän kanssa. 

Työskentelyapurahakauden aikana Isokoski järjestää myös useita tanssielokuvien esittelytilaisuuksia, joiden yhteydessä hän kertoo hankkeestaan ja elokuvistaan. Uusia tanssielokuvia esitetään Ellin elokuvahetkissä, kotimaisilla ja kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla, työpajoissa ja ikäihmisten kotona. 

Havainnoin Isokosken työskentelyä ikäihmisten kanssa opinnäytetyöprosessini yhteydessä. Havaintojeni mukaan elokuvien katselulla ja niiden herättämillä keskusteluilla oli merkitystä ikäihmisten elämään. Usein heidän ainoa kontaktinsa ulkomaailmaan oli kotihoitajan nopea hoivakäynti. Isokosken vierailut ikäihmisten kotona ja hänen kiireetön läsnäolonsa toivat uutta sisältöä arkeen. Elokuvien katselu toi mieleen muistoja ja tunteita, joista syntyi syvällisiä keskusteluja. Elokuvat paransivat elämänlaatua ja toivat esiin sitä maailmaa, johon ei ole enää mahdollista osallistua. Havainnoin kahta ikäihmistä Alinaa ja Kirstiä, joiden kanssa ideoitiin kaksi uutta elokuvaa kevään ja kesän aikana. Alina esiintyi toisessa omassa elokuvassaan, jonka käsikirjoituksesta hän vastasi suurimmaksi osaksi itse.

Elokuva Alinan aamu 

Havainnoin ikäihmisiä myös hoivakodeissa järjestetyissä Ellin elokuvahetkissä. Osallistujina oli hoivakodin asukkaita sekä päivätoimintaryhmien asiakkaita. Kiinnitin elokuvahetkissä huomiota siihen, että samaistuminen elokuvaan herätti katsojissa voimakkaita tunteita ja äänimaailma syvensi heidän elokuvakokemustaan. Erityisesti musiikki ja luonnonäänet jäivät helposti heidän mieleensä. Muistisairaat jatkoivat keskustelua elokuvista ja niiden tunnelmista jopa päiviä elokuvahetkien jälkeen. Muistisairas ei välttämättä muista onko hän katsonut elokuvia ja mitä niissä tapahtui mutta hän muistaa tunnelman, joka niissä vallitsi.

Isokosken kokemusten mukaan tanssielokuva on osoittautunut erittäin hyväksi ja toimivaksi keinoksi saada toimintakyvyltään huonokuntoinenkin ikäihminen osallistumaan luovaan työskentelyyn. Elokuvat tuovat kyvyn nähdä oma, olosuhteiden vuoksi kaventunut ympäristö uusin silmin. Elokuvissa voi tuoda näkyväksi sen, joka ylittää arkitodellisuuden rajoitteet.  

Jokaisen ihmisen olemassaolo on ainutkertainen ja kokemus hyvästä vanhuudesta on yksilöllinen. Elämän rajallisuuden tiedostaminen saa ihmisen sekä elämään vahvemmin tässä hetkessä että elämään merkityksellistä elämää. Elämän tarkoitukselliseksi kokemisella on vahva yhteys ihmisen hyvinvointiin.
 

Lisää hankkeesta voi lukea Ellin Blogista.

Jutta Hakala

Taide, tekoäly ja käyttäjäkokemus

Tekoälyn mahdollisuuksista ja kauhuskenaarioista taiteen esisällöissä on kirjoitettu ahkeraan valtamedioissa läpi 2010 -luvun ja tahti vaikuttaa kiihtyvän. Koneoppiminen ja tekoäly vaikuttavat nykyään vahvasti meille valikoituihin mediasisältöihin. Somekuplat vahvistuvat ja Spotifyn soittolistat muodostuvat itseään toistaviksi applikaatioiden oppiessa yhä enemmän mieltymyksistämme.

Pienten taide- ja kulttuurialan toimijoiden on vaikea saada relevanttia näkyvyyttä yhä pirstaloituvassa ja monimediaisessa maailmassa. Myös potentiaalinen yleisö seuraa yhä kirjavampaa joukkoa erilaisia medioita. Journalistit ovat huolissaan laadukkaan taidejournalismin katoamisesta klikkiotsikoiden sekaan. Tietovirran seuraamisesta on tullut sisältömäärien kasvaessa myös passiivisempaa: aikaa vievä journalismi jää tykkäämiskulttuurin ja lyhytvideoiden aikakautena pikkuhiljaa yhä ahtaammalle.

Toisaalta voimme myös kiittää algoritmeja ja koneoppimista siitä, että ne tuovat potentiaaliset artikkeleiden lukijat ja taiteentekijät yhteen uusin tavoin sekä mahdollistavat moniäänisempää keskustelua taiteesta. Printtimedian aikaan keskustelu taiteesta käytiin lähinnä taideorganisaatioiden kuraattorien, taiteilijan sekä kriitikoiden kesken. Yleisön kokemukset ja mielipiteet ovat nousseet sosiaalisen median yleistymisen myötä yhä tärkeämmiksi ja näkyvämmiksi osiksi taiteesta käytävää keskustelua. Tuttujen Instagram-postaukset teatterin lämpiöstä tai museosta sekä kiinnostavista taidenäyttelyistä vinkkaamiseen suunniteltu, jo edesmennyt suomalainen Artadvisor käyvät esimerkeistä yleisökokemuksen merkityksen noususta. Taideorganisaatiot nostavat nykyään enemmän yleisöpalautteita markkinoinnissa esiin ja jakavat esimerkiksi kävijöiden Instastoreja. Monella isommalla VOS-teatterilla on oma blogialusta, johon yleisön edustajat kirjoittavat teatterielämyksistään. Ylhäältä alaspäin suunnattu viestintä on pirstaloitunut ja markkinointia tehdään algoritmien ansiosta yhä kohdennetummin.

Konekuratointi osana kuvataiteen nykypäivää

Kuratointi mielletään taidekokoelmista tai potentiaalisten taiteilijoiden teoksista tehdyiksi valinnoiksi. Usein valinta tehdään tietyn teeman pohjalta, yhdistellään teoksia tai taiteilijoita uusin tavoin kiinnostavien kokonaisuuksien löytämiseksi ja lopuksi tuodaan esille julkisesti. Mitä koneellinen kuratointi voisi olla ja millaisia sisältöjä algoritmit nostaisivat julkisuuteen? Entä millaista lisäarvoa koneen ja ihmisen yhteistyö voisi tuoda?

Yksi ilmeinen esimerkki konekuratoinnista ja koneoppimisesta on Artbreeder, joka hyödyntää jo monta vuotta olemassa ollutta GANbreed-teknologiaa (mikäli on käyttänyt jotakin somen face-app -tyyppistä ohjelmaa tai vaikka Instagramin lisätyn todellisuuden pupunkorvia, on ollut tekemisissä tämänkaltaisen teknologian parissa ja luultavimmin myös luovuttanut omaa dataansa applikaation käyttöön). Kone pystyy oppimaan sille syötetyn datan perusteella kuvien eroavaisuuksia, esimerkiksi auton, maiseman ja ihmiskasvon eroja. Näin toimii heikko tekoäly, joka suorittaa ihmisen ennalta määräämiä tehtäviä.

Jukka Hautamäki kirjoittaa Mustekalan artikkelissaan:

”Mitä informaatiota ja lukutapoja valmis kuva sitten tarjoaa katsojalleen? Jos ajatellaan esimerkiksi Ganbreederilla tuotettuja kuvia, toteutunut kuva voi olla yli kymmenen eri kuvakategorian synteesi, jossa kategorioilla ei äkkiseltään ole mitään tekemistä keskenään. Äkkiseltään se voi näyttäytyä lähinnä kummalliselta unenomaiselta kuvalta, joka liikkuu reaalisen ja fantasian välimaastossa. Kun kuvia alkaa tutkia tarkemmin, oppii niissä pian erottamaan tiettyjä lainalaisuuksia ja toistuvuuksia.”

Koneoppiminen on perusta myös vahvalle tekoälylle, neuroverkolle, joka pystyy toimimaan ohjelmoinnin perusteella. Esimerkiksi taiteilijakaksikko Pink Twins käyttää neuroverkkoja uuden taiteen luomiseen, runoilija Tuomas A. Laitinen käyttää koneoppimista  uuden taiteen luomiseen, molempien esimerkkien teoksissa voidaan nähdä sekä ihmisen, että koneen tai neuroverkon panos. Olisi kiinnostavaa nähdä kokonaan konekuratoitu taidenäyttely, jossa ihminen olisi vain yleisön roolissa.

Yleisesti ei ajatella koneiden tekevän taiteilijoita tarpeettomiksi, sillä tekoäly tarvitsee ihmisen ohjausta, eikä kykene esimerkiksi empatiaan tai luovaan työhön itsekseen. Kaikkea konetoimintaa rajoittaa myös sen materiaalisuus. Kuvataitelijat käyttänevät lähitulevaisuudessa neuroverkkoja tai GAN-aineistoa teostensa luonnostelemiseen; taiteellisen työskentelyn apuvälineenä.

Kenen teoksia tekoäly luo?

Tekijänoikeuslaki koskee vain ihmisiä. Tekoäly tai neuroverkko voidaan nähdä vain työkaluna, välineenä ihmisen alulle paneman prosessin lopputulokseen. Kuuluisiko tekijänoikeus siis ihmiselle, joka on kehittänyt tekoälyn? Tekijänoikeuslaki tulkitsee uuden ja itsenäisen teoksen lain piiriin kuluvaksi. Mikäli tekoälyn luominen perustuu uuden datan syöttämiseen, näin ollen teoksia voidaan tulkita, ettei teos ole kenenkään oma. On kuitenkin mielestäni kiinnostavaa, että koneoppimisen avulla tekoäly voi luoda monimutkaisempia tai omaperäisempiä rakenteita, kuin mitä sille syötetty data mahdollistaa. Tämä on todettu jo vuosikymmeniä sitten mm. säveltaiteen piirissä ja tekoälyä on käytetty sävellysten luonnostelun apuna. Data, jota tekoälyalustalle syötetään, voi olla taiteilijan itsensä tuottamaa tai tulla muista lähteistä. 

Christies'n taidehuutokauppa myi viime vuonna tekoälyn avulla tehdyn teoksen lähes puolella miljoonalla dollarilla. Tekijänoikeudesta nousi pienimuotoista kiistaa open source-määritellyn koodin luojan ja teoksen luomiseen koodia käyttäneen Obvious -kollektiivin välillä.

Tekoälyn käytön puolesta taide- ja kulttuurisältöjen kentällä puhuu sen vaivattomuus ja edullisuus. Henkilökohtianen suosikkini tällä hetkellä on Signe Branderin ottamien Helsinki-aiheisten kuvien botti. Koneoppimistekniikalla varustettu algoritmi värittää mustavalkoisia kuvia yli sadan vuoden takaa ja botti julkaisee ne viikottain automaattisesti Twitterissä. Yhden ihmisen työpanos ei ollut kovin mittava tämänkaltaisen, itseään uudistavan sisällön luomisessa, mutta se tuottaa uusia merkityksiä ja sisältöjä vielä pitkään.

Älykäs kulttuurituotanto

Pienistä resursseista tunnettu kulttuuriala voinee lähitulevaisuudessa hyötyä merkittävästi heikosta tekoälystä ja koneoppimisen mahdollisuuksista. Kävijäkokemuksen parantaminen ja sisältöjen sekä niistä käydyn keskustelun monipuolistuminen on haastavaa, mutta avaa myös uusia mahdollisuuksia. Tekoälynstä ja taiteen tekijyyden murroksesta suhteessa kulttuurituotannon koulutukseen on tehty jo AMK-lehdessä julkaistu ansiokas podinta, joten en avaa tätä tematiikka enempää tässä kirjoituksessani. Kulttuurituottajien tulisi olla perillä eri teknologioiden kehityksestä viimeistään siinä vaiheessa, kun niistä on tulossa valtavirtaa. Tämä luo painetta uudenlaisten toimenkuvien haltuunottamiseen. 

AMK-lehden kirjoituksen mukaan "Kulttuurituotannosta voisi olla syntymässä siis tutkinto-ohjelma, jossa uudet teknologiat ja niiden vaikutukset tunnistetaan reaaliaikaisesti ja ennakoiden tuotannon kannalta olennaisina mahdollisuuksina sisällön, elämyksen, yleisön osallisuuden, viestinnän, markkinoinnin, kulttuuripalvelujen kehittämisen ja pedagogiikan sekä muiden alojen rajapintatoiminnan keskiössä. Tällöin tuottaja nähdään aktiivisena, tulevaisuusorientoituneena, verkottuneena innovaattorina ja uusien projektien alullepanijana ja roolien sekoittuessa toimintaa eteenpäin vievänä voimana."

Tämän blogikirjoituksen kuvituksena on käytetty Artbreederissä luotuja kuvia, joita kirjoittaja on tehnyt yhdessä tekoälyn kanssa.

Aiheeseen voi tutustua lisää tämän videon kautta. Siinä osana Metropolia AMK:n Creathon -hankeen tilaisuutta mediataiteilija Kasperi Mäki-Reinikka luennoi neuroverkoista ja taiteesta sekä taiteen ja tieta sekä taiteen yhdistämistä käsittelevästä väitöskirjastaan. 

Taru Tuomisto