Olen etuoikeutettu koska olen valkoinen

Keskiviikkona 3.6. tasa-arvon puolesta osoitettiin mieltä Helsingin Senaatintorilla. Helsingin sanomat haastattelivat mielenosoituksen toista järjestäjää, Sara Balhasia:

”Meidän ei tarvitse kuunnella sitä, että mene takaisin sun kotimaahan tai lähde sun banaaniveneellä. Olen syntynyt Suomessa, olen kasvanut ja käynyt koulussa ihan kuten kaikki muutkin lapset. Olen opiskellut suomea ensimmäisenä kielenä. Olen samalla tavalla tehnyt töitäkin täällä. Miksi mun pitää kuunnella kaikkia ilkeitä kommentteja, kuten n-sanaa tai hiekkarumilus vaan sen takia, että mun ihonväri saattaa olla astetta tummempi kuin jollakin?” 

Nimeni on Isabel Gonzalez, olen suomalainen, syntynyt Ruotsissa, jossa suomalainen äitini tapasi isäni, poliittisen pakolaisen Chilestä. Olen valkoihoinen eikä minulla ole mitään näkyvää, fyysistä, poikkeavuutta eikä ulkomuodossani huomiota herättävää. Minulla on oikeus päättää omasta ruumiistani, oikeus äänestää ja itse päättää mitä puen päälleni, eikä kukaan tuijota minua kadulla. 

Olen sosiaalisesti taitava, kaksikielinen ja käytän vaivatta kotimaani kahta virallista kieltä. Lisäksi käytän työssäni päivittäin englantia ja puhun suht sujuvasti etelänaapurimme kaunista vironkieltä. Nimestäni huolimatta espanjan kielitaitoni on lähes olematon. Ja vaikka joskus itseni ilmaiseminen tai tarpeeksi vakuuttavan asiatekstin tuottamien on vaikeaa, on kielitaidoista ollut hyötyä. Olen opiskellut ja työskennellyt ruotsiksi, suomeksi, viroksi ja englanniksi. 

Minulta on lukemattomia kertoja kysytty mistä olen kotoisin tai tiedusteltu osaanko suomea. Joskus se on suututtanut ja joskus naurattanut. Mutta olen itsekin syyllistynyt siihen että kirjoitan asiakkaalle sähköpostin englanniksi enkä suomeksi, koska hänen nimensä on ei-suomalainen.... kun tästä huomautettiin, puolustauduin sillä että festivaalilla jossa työskentelen käytämme niin suomea kuin englantia.... mutta joka tapauksessa tein oletuksen nimen perusteella, vaikka kyseessä oli paikallinen yleisön jäsen, eli toimin samalla tavalla kuin minua kohtaan oli toimittu....usein kun kohtaan ihmisiä ensimmäisen kerran, kerron heti kättelyssä etten suinkaan ole naimisissa espanjalaisen kanssa, vaan siitäkin huolimatta että olen valkoinen, olen puoliksi chileläinen.  

En ole varmaa onko joku työpaikka tai asunto jäänyt nimeni takia saamatta ja muistan teini-ikäisenä että olin surullinen ettei geeniperimäni näy ulospäin. Mutta minua ei ole koskaan fyysisesti uhkailtu, enkä usko että olen menettänyt tärkeitä  tilaisuuksia eikä minuun olla suhtauduttu epäilevästi, ainakaan kasvotusten. Ja ihan varmasti minua on hyödyntänyt se että olen valkoinen, koska meillä on rakenteellista rasismia. Mutta uskon että nyt on muutoksen aika.

Tämän kirjoituksen avulla yritän pohtia valkoisuuteni aiheuttamia etuoikeuksiani, pyrin muuttamaan toimintatapojani ja siirtyä aikomuksista konkreettisiin tekoihin. 

Hyviä vinkkejä löytyy täältä: 

Kuinka hyödynnän valkoista etuoikeuttani?  https://docs.google.com/document/d/160xZ8gLfrbPLuw-OMZUR0UcJVrdpUMGw40Ai3wpUVEw/mobilebasic

Lähteitä antirastisen toiminnan tueksi:
https://docs.google.com/document/d/1M48v50LLrmFowzHmMKgHy1UlGMtphnXhzpLLtQ8BGnM/edit?usp=sharing

Viimeistä viedään

YAMK -opinnot alkavat olla päätöksessä ja valmistuminen häämöttää. Olo on hieman epätodellinen! Kulttuurituotannon YAMK -tutkinto on ollut minulle kulloisestakin elämäntilateestani riippuen enemmän tai vähemmän mielessä ja tavoitteena siitä saakka, kun se tuli mahdolliseksi, joten tämä on tärkeä virstanpylväs. 

Muistan ensimmäisen kulttuurituotannon YAMKin valintakokeeni vuonna miekka ja kivi. Humak ja Metropolia järjestivät koulutuksen yhdessä, ja jopa haastattelussa mukana olivat molempien oppilaitoksen edustajat. Se oli melkoisen piinallista, asetelmassa oli hieman sellaista hyvä poliisi – paha poliisi -vibaa. (Humakin haastattelija oli se hyvä btw!) Seuraavalla kertaa hakiessani jäin kismittävästi toiselle varasijalle. Klassisesti kolmas kerta toden sanoi: Tammikuussa 2019 opinnot viimein alkoivat.

Tuntuu, että tuosta hetkestä on jo ikuisuus. Muistan kuitenkin, että sain migreenikohtauksenkin siinä heti alkuunsa, ja lopulta tajusin lähteä kotiin kesken päivää. Jouduin hyppäämään Eläintarhan pysäkillä raitiovaunusta pois, ja oksentamaan pusikkoon. Vaikka opiskelujeni ajalle sijoittuu kymmeniä toinen toistaan ikävämpiä migreenikohtauksia, joita olen välillä potenut kotona ja välillä  sairaalassa, ovat opinnot ovat todellakin olleet muutakin kuin kärsimystä! 

Meillä on ollut mahdollisuus tavata joukko rohkeita ja inspiroivia luennoitsijoita ja vierailijoita, jotka ovat kertoneet mukaansatempaavasti paitsi työstään, myös itsestään asiantuntijoina, johtajina, ja ihmisinä. Olen tutustunut mahtaviin tyyppeihin, kulttuurin eri alojen superammattilaisiin, jotka suurella sydämellä tekevät tätä työtä, ja ovat myös hemmetin hauskaa seuraa!

Opinnäytetyön tekeminen on ollut loppuvaiheessa yksinäistä puurtamista, ja yksinäisyyden tunnetta on korostanut koronaviruspandemia, joka on sulkenut ovia sekä fyysisesti että henkisesti. Alan tulevaisuudennäkymät ovat hetkeksi kadonneet horisontista lähes täysin. Olo on kuin huonossa parisuhteessa: kärttyisä, huolestunut ja epäluuloinen.

Mutta te, ihmiset! Kiitos hienoista hetkistä, tsempeistä, helpeistä ja tiimihengestä. 

Tässä vaiheessa uskaltaa jo melkoisen suurella todennäköisyydellä sanoa:

Me tehtiin se!

Raija Kuisma


 

Tukholman museoskeneen tutustumassa

Piipahdin syksyllä reilun vuorokauden mittaisella tehoreissulla Tukholmassa opinnäytetyöhöni liittyen. Tässä katsaus siihen, miltä siellä näytti suomalaisen tuottajan silmin.

ABBA The Museum

Kiertelin ABBA-museossa Sales Executive Carina Hedénin kanssa opinnäytetyöhöni liittyen. Carina kertoi, että ABBA-museon tavoite on kasvaa Euroopan suurimmaksi viihdekeskukseksi. Museo on laajnetanut toimintaansa hotelli- ja hostelliliiketoimintaan ja aikoo kasvattaa ravintolatoimintaa. Keinoina on myös asiakaskokemuksen jatkuva parantaminen ja uusien asiakasryhmien houkuttelu palveluita kehittämällä ja markkinointiin panostamalla. Museon slogan on ”Walk in. Dance out, ja se kyllä toimii, vaikka konseptista kokonaisuutena voi olla montaa mieltä. ABBA-museossa on kuitenkin upealla tavalla käytetty digitalisuuden tarjoamia mahdollisuuksi kävijäkokemuksen hiomisessa huippuunsa. Ravintolassa saa taivaallista kanttarellikeittoa!

Lue lisää tästä.

Moderna Museet ja ArkDes

Modernassa on aina upeita näyttelyitä, mutta tällä visiitillä kiinnitin huomiota enemmän kävijäkokeuksen muihin osasiin: opasteisiin ja eri palveluihin. Opasteet piha-alueella ja sisällä olivat isoja, näkyviä ja helposti ymmärrettäviä. Sisätiloissa tutkailin paitsi opasteita, myös eri palveluiden kuten kaupan, kahvilan ja naulakoiden sijoittelua toisiinsa nähden, sisustusta, WC- tilojen määrää ja siisteyttä jne. Kokonaisuus vaikutti toimivalta. Tilat olivat siistejä, mutta eivät neuroottisen puhtaita. Modernan museopeda näyttää todella viihtyisältä ja houkuttelevalta! (Kuva alla)

 

ArkDesissa kiinnostavin osa oli kokeellisten näyttelyiden tila Boxen. Se on arkkitehtonisesti kiinnostava, erillinen tilaelementti näyttelysalin alkupäässä. Boxen mahdollistaa monipuolisen ja rohkean näyttelytoiminnan, sillä elementin sisällä näyttelyt ovat katseilta piilossa. Vierailuni aikana siellä oli esillä cruising -kultturia esittelevä, alle 15 -vuotiailta kielletty näyttely.

Tutustu Modernaan tästä ja ArkDesiin tästä.

Fotografiska

Fotografiskassa tein nopean kierroksen näyttelytiloissa, ja kyllä, vaikuttaviahan Fotografiskan näyttelyt aina ovat. Kiinnostava yksittäinen huomio on se, että myöhäisenä arki-iltana museon näyttelytiloissa oli kaikkialla tungosta, ihmiset fiilistelivät näyttelyissä kuohuviinilasien kanssa. Museo on auki klo 23 saakka.

Fotografiskaan minut kuitenkin toi ravintola, joka kutsuu itseään maailman parhaaksi museoravintolaksi! Fotografiskan ravintolassa kestävän kehityksen arvot leikkaavat läpi koko toiminnan: Kasvisruokaa, osin hävikkiruuasta valmistettua, ruokalistan paperi on valmistettu puukuidun sijaan mantelista, juomalasit kierrätyspulloista jne. Ruokalista on tarkkaan mietitty, ja ruoka on taivaallista. Nautin kolmen ruokalajin klassikkomenun ja ruokajuomana hävikkiomenoista valmistettua mainiota siideriä. Jos haluat kokea mitä Sustainable high-end voisi tarkoittaa, käy täällä! 

Lisätietoa tästä. 

Junibacken

Vierailin ensimmäistä kertaa elämässäni huippusuositussa Junibackenissa. Oli helppo huomata, missä melkoisen monen suomalaisen lasten museokohteen kävijät ovat esikuva-analyysinsä tehneet! Ajatukseni oli tutustua kohteeseen lähinnä asiakaspolkua tutkaillen, sillä en odottanut sisällön kiinnostavan minua, vaikka lapsena olen Lindgrenin matkassa monet seikkailut kokenut. Lastenvaunuille ja -rattaille oli ulkona kevyet telttakatokset, joihin ne tulee jättää. (Mietin, paljonko Suomessa valituksia vastaavasta käytännöstä.) Suoraan ulko-ovista päädytään lipputiskille, jossa oli jo jonoa, vaikka oli arkiaamu. Pujottelin epäkäytännöllisesti suunnitellun aulatilan naulakoille, jossa havaitsin että laukkuni oli liian suuri säilytyskaappiin. Jos minulla olisi ollut kolikoita, olisin voinut lukita laukun vaijerilukolla naulakkoon. Päädyin nyt vain jättämään sen naulakon päälle muiden kävijöiden rehellisyyteen luottaen.

Näyttelytiloissa vetonaula on juna, joka kuljettaa läpi Lindgrenin satumaailmojen. Matka oli niin taianomainen, että yllätyksekseni liikutuin kyyneliin! Tälle siis vahva suositus kera itkuvaroituksen!

Junibackenilla on myös tunnetuimpien satujen kuvastoista ja tarinoista ammennettuja erilaisia leikkihuoneita, joiden yksityiskohdat olivat mittakaavaltaan lasten kokoisia. Huoneet olivat kuitenkin tilavia, puhtaita ja kiinnitin huomiota siihen, että niissä oli käytetty aitoja materiaaleja: puut olivat puuta eivätkämuovia. Portaikon seinällä oli Lindgrenin satujen kuvituksista koottu viehättävä taidenäyttely, joka olisi ansainnut enemmänkin tilaa ympärilleen. Ruotsissa ei pelätä lohkaista kaupallisille toiminnoille isoa osaa kokonaispinta-alasta, ja kauppa ja ravintola olivat täälläkin isossa roolissa. Ja laukkuni oli tallella! 

Junibackeniin tästä. 

Nordiska Museet

Nordiska Museetissa keskityin vaihtuviin näyttelyihin, yleisötiloihin ja palveluihin. Vaihtuvien näyttelyiden osiossa oli immersiivinen luonnonilmiöaiheinen video heijastettuna rakennuksen päähallin huikean korkeaan kattoon, siinä oli mm. vaikuttava revontulielementti.Ilmastonmuutosteemaa oli muutenkin käsitelty vaikuttavalla tavalla, suosittelen tätä näyttelyä!

Museokauppa oli vastikään uudistettu. Tuotevalikoima oli melko klassinen, museon päänäyttelyn aihepiiriä tukeva villasukkineen ja -huopineen mutta täälläkin tilasuunnittelu oli todella hyvää ja esillepano miellyttävää. Piipahdin museon trendikkäästi sisustetussa ravintolassa kahvilla, mukava kokemus sekin.

Lue lisää tästä.

Yhteenveto

Tukholmassa huomaa, että kestävän kehityksen mukainen toiminta on todella pinnalla ja sitä tuodaan rohkeasti esille kaikkialla. Se näkyy pieninä valintoina, esimerkiksi paperiesitteitä ei ole tarjolla kaikkialla ja jos on, ne voi palauttaa käytettäväksi uudelleen. Ja suurina valintoina: esimerkiksi yksityisautoille ei ole varattu parkkipaikkoja. ABBA-museolla ei ole parkkipaikkoja lainkaan, Modernan valtavalla pihalla on 2 invapaikkaa eikä muuta. Tukholman julkinen liikenne on toimivaa, ja kaikki paikat oli ensikertalaisenkin helppo löytää.

Asiakaspalveluun on panostettu, henkilökuntaa on kaikkialla saatavilla. Asiakaspalvelu on osaavaa ja välitöntä. Asiakaskokemuksen tärkeys näkyy kaikkialla, tilasuunnittelu ja visuaalisuus ovat huippuluokkaa, ja näyttelyissä on paljon viihteellisiä elementtejä. Pedagogiikka on hienovaraisempaa kuin Suomessa.

Museoiden ravintolat ovat laadukkaita ja huippusuosittuja, ja niissä voidaan piipahtaa lounaalla ja illallisella ilman museokäyntiäkin.

Minulle kerrottiin, että vahva, suhdanteista riippumaton rahoituspohja luo Tukholmassa osaltaan mahdollisuuden toiminnan pitkäjänteiselle kehittämiselle ja mahdollistaa kokeilut, ja kokeellisuutta ja rohkeita näyttelyitä onkin paljon. Tukholmalaiset ovat myös tottuneet maksamaan kulttuurista, joten pääsylippujen hinnalla ei tarvitse kilpailla.

Ylpeys omasta tekemisestä ja sen esilletuominen on jotain, mistä Suomessa voitaisiin oppia. Tukholmassa ei arastella sanoa, että tavoitteena on olla Euroopan suurin tai maailman paras. 

Raija Kuisma
 

Jonoista ja museoista

Viimeistään Amos Rexin avauduttua Helsingin keskustaan suurikin yleisö huomasi, että museot vetävät kiinnostuneita kävijöitä kuukaudesta toiseen jonoiksi asti. Osa mediasta ja yleisöstä ohitti hypeä nauttivat näyttelyt olankohautuksella ja mainitsi happamasti jotain someajan ilmiöistä: tärkeämpää oli näyttää olevansa museossa taiteen keskellä. Tai sitten siellä museon ulkopuolella jonottamassa. Eittämättä museot ovat huomanneet someystävällisyyden houkuttelevan nykykävijöitä jakamaan kokemuksiaan ja kuviaan ja hyödyntäneet tätä markkinoinnissaan.

Televisiossa, tuossa laskevan auringon mediassa, esitetyssä Sohvaperunat -ohjelmassa ilokseni yksi perunoista ihmetteli  jonosta kertovan uutisklipin äärellä suureen ääneen, että ”mikä ihmeen Amos Rex”. Tästä huolimatta harva kulttuurisesti aktiivinen henkilö on voinut viime vuosina välttyä taiteen museossa käynnin ilosanomalta somekuplassaan: Kiasmassa esillä olleen Yayoi Kusaman pilkuilta, Amos Rexin avanneen Teamlabin virtuaalimaailmoilta, Kansallismuseon Barbie-näyttelyltä, Mäntän jokakesäisiltä kuvataideviikoilta, taikka HAMin Ellen Thesleff -näyttelyltä. Vaikka helposti lähestyttävät, osittain ennalta tunnetut aihepiirit tai taiteilijat ovat saaneet ihmiset liikkeelle ja kävijäennätykset paukkumaan, on kollektiivisella (digi-)innolla ollut myös vaikutusta asiaan. Instagram-ystävällinen taide sopii hyvin selfieiden tai mukaironisten ”täällä minäkin” -saatetekstien taustalle. Museosta tuli Ylioppilaslehden artikkelin mukaisesti hetkellisesti keino tuottaa omaa identiteettiään sekä sosiaalisia suhteitaan.

Jono Lontoon Natural History Museumiin
Kuva: Aflred Waterhouse, Wikimedia Commons

Yleisötyötä ja käyntikulttuurin muutosta

Vaikka yleisöryntäys on saanut Helsingin sanomat jakamaan viime hetken vinkkejä viimeistä viikonloppua auki oleville suursuosion saaneille näyttelyille, eivät jonot ole syntyneet tyhjästä. Museoissa on jo vuosien ajan panostettu yleisön huomiointiin sekä tehty töitä erilaisten yleisöjen tavoittamiseksi. Asiakkaiden kuuntelu sekä asiantuntijatyö kantanee hedelmää yksittäistä someilmiöitä pitemmälle. Tähän vaikuttaa myös vahvasti Museoliiton vuonna 2015 lanseeraama Museokortti, jonka viime vuoden top 6-käyntikohteista löytyvät yllä mainitut museot vuosi vuodelta kasvavine kävijämäärineen. Museokortti on onnistunut luomaan kysyntää ja tavoittamaan uusia yleisöjä ennen kuulumattomalla tavalla. Vuosilipun omistajat tuovat usein kortittomia seuralaisia museoon, mikä taas nostaa yksittäislippujen myyntiä, kaiken kaikkiaan museokortin omistaminen kasvattaa museokäyntejä miltei 300%, käy ilmi poikkeuksellisen laajasta Aalto-yliopiston teettämästä tutkimuksesta. Kohonneet kävijämäärät eivät ole vain pääkaupunkiseudun ilmiö. Museokortilla pääsee yli 300:n kohteeseen ja kasvua sekä kävijäennätyksiä on nähty ympäri Suomenniemeä.

Kulttuurin kuluttamista materian sijaan, meneekö kaikki kulttuuri kortille uuden, resurssiviisaan niukkuuden aikakauden alkaessa?

Museoihin mennään monesta syystä: oppimaan, kokemaan jaettua kulttuuriperintöä tai taide-elämystä, piipahtamaan, museokauppaan ostoksille tai kahvilaan brunssille, konserttiin ja niin edelleen. Jonot voidaan nähdä myös osana (fyysisesti ja somessa) jaettua kokemusta. Jonoissa on myös yökerhojen tai suurten pääkaupunkien kuuluisien museoiden tapaan pieni ajatus statussymboliudesta; suosion tulee näkyä katukuvassakin. Netissä toimiva ajanvarausjärjestelmä tai suurimmalta osalta museoista puuttuva lipunmyynnin nettikauppa voisivat poistaa jonoja vaikuttaen näin museokäynnin kokonaisuuteen. Nettikauppojen sijaan toivon vastaavanlaista ryntäystä seuraavaksi muiden kulttuurielämysten pariin. Aloittaa voisi vaikka teattereiden kausikorteista, joita voisi jääkiekkoliigojen kausikorttien tapaan lainata kirjastosta tai hankkia läheisille lahjaksi. Museossa käyminen on muuttunut vain reilussa viidessä vuodessa, kotimaanmatkailun ja ekologisen kuluttamisen suosion ededlleen noustessa kulttuurilla on vielä paljon annettavaa ihmisten vapaa-ajalle.

Taru Tuomisto

Työelämän pirstaloituminen: Monen työnantajan loukussa vai vapaudesta nauttiva monityöläinen?

Välillä sitä miettii miten tähän päädyttiin. Päivän työlistalla on sekä tarjouspyyntöjen tekemistä, että omien kirjoittamista, hankintakierros kaupoissa sitä keikkaa varten jonka vuoksi pitkin hampain torjuin työtarjouksen lähteä Hyvinkäälle rakentamaan messutelttaa, sillä kalustosuunnitelma muualle pitäisi ehtiä valmistelemaan ennen kuin illalla pystytetään promopiste paikalliseen kauppakeskukseen. Pitää myös muistaa laittaa Pasille viestiä, että teatterin viikonlopun tilavuokralaisten toivomat muutokset tilaan saadaan hoidettua ajallaan edellisen illan näytöksen jälkeen.

Yrittäjän elämä on joka suuntaan sohimista, mutta oli se tällaista jo ennen kuin laitoin putiikin pystyyn. Syystä tai toisesta en ole koskaan päätynyt tekemään ns. kasista-viiteen hommia, niitä ei ole ollut joko tarjolla, tai sitten en ole osannut sellaista kaivata kun aina on ollut kädet täynnä töitä tai opiskeluja. Joskus mietin, miten ihanan yksinkertaista olisi löytää yksi pysyvä työpaikka ja keskittyä vain siihen. Ei tarvitsisi enää aloittaa joka keikkaa alusta ja muistaa kymmenien asiakkaiden satoja pikkuhommia. Heräisi vaan joka aamu ja jatkaisi siitä, mihin eilen jäi. Mutta olisiko se niin ihanaa?

Kaksi isoa käsitettä työelämässä ovat isoimman murroksen kourissa: Työpaikka ja työaika. Fyysinen kiinteä työpiste kuulostaa hyvin kaukaiselta ajatukselta  ja kahdeksan tunnin työaika… noh, kuulostaa yhtä tarunomaiselta kuin yksisarvinen. Työurani on malliesimerkki niin sanotusta elinkeinoelämän murroksesta, jota työelämän pirstaloitumiseksi kutsutaan. Työaamun standardi on jo pitkään ollut vaihtumassa pois aamuisesta duunarilegioonien marssista paikalliseen sellutehtaaseen, jossa päivän työ tehdään ja jossa työpäivä päättyy vuoron loppumiseen. Nykyään tuhannet ja sadat tuhannet kaltaiseni työläiset aloittavat aamunsa siristellen silmiään kirkkaalle tietokoneen näytölle ja availlen erilaisia työnhallinnan sovelluksiaan ja muistiinpanojaan. Sähköposteja lähtee jo aamukahvin aikana, jotta yön aikana saapuneet viestit saavat vastauksensa ja päivän operaatiot pysyvät hallinnassa etänäkin. Aamukahvin jälkeen painellaan tekemään hommia sinne, missä milloinkin sinua tarvitaan: Asiakkaan palaverihuoneeseen, paikalliseen kahvilaan, tapahtuman on-siteen tai jos tuuri käy, jätät housut pukematta ja istut kotisohvallesi pitämään etäpäivää.

Isoin ongelma fyysisen työpisteen puuttumisessa minun kohdallani lienee se, että työryhmät ovat hajallaan, luoden tarpeetonta estettä viestintään. Positiivisena puolena se mahdollistaa tehokkaan ja joustavan liikkumisen sinne, mihin työ vie. Työaikaa on hankala enää ajatella siten, että kello 16 jälkeen peli puhalletaan poikki ja palataan takaisin aamulla. Parhaimmillaankin työpäivän jälkeen on oltava puoli-päivystämässä viestien ja äkillisten ongelmien varalta, sillä maailma jauhaa eteenpäin, eikä budjettiin ole laskettu ketään ottamaan vastuuta puolestasi 16 tuntia vuorokaudesta.

Pakostakin tulee mieleen, että työelämä on taantumassa takaisin saavutetuista eduista: onko sinun työviikkosi enää viisipäiväinen, tai edes työpäiväsi kahdeksantuntinen? Välillä mietin myös, että onko suuresti hypetetty yrittäjyyteen kannustaminen vain elinkeinoelämän keskusjärjestöjen juoni kiertää työehtosopimuksia ja työoloja? Pienyrittäjät kun tuppaavat olemaan vähemmän järjestyneitä ja oman työn hintaa on pahamaineisen vaikea arvioida. Pienen on otettava ne työt jotka tarjotaan, ainakin siihen asti, että on syntynyt valinnanvaraa. Siksi on hankala ymmärtää, miksi esimerkiksi AMK-opiskelijoita niin patistetaan kaikenmaailman startup-kursseille ja muihin, kun yhä on niin, että suurin osa uusista yrityksistä kaatuu ensimmäisten kahden vuoden aikana. Yhteiskunnan tukien avulla on toki mahdollista kitkuttaa pienillä kuluilla toimiva yritystoiminta pahimman vaiheen yli, mutta hinta otetaan selkänahasta.

Lukijana varmasti ihmettelet, että Juuso hei, jos sulla on niin kyyninen asenne tähän, niin miksi teet tätä näin? No hitto, kun ei musta ole muuhunkaan. Ja jos totta puhutaan, niin nautin myös työn vaihtelusta, sen tahdista ja imusta. Yrittäjyyskliseisiin lukeutuvat vapaus ja oma tekeminen ovat myös palkitsevia, sillä en ole kenenkään oikkujen varassa ainakaan yhtä keikkaa pidempään. Myös onnistumiset, palkinnot ja saavutetut tavoitteet ovat aidosti omiani. Rakastan myös sitä, kun pitkään hiotut palat loksahtelevat paikoilleen ja projekti saadaan toteutukseen ja päätökseen. Ja täytyy sanoa, että nyt kun juna on saatu liikkeelle, niin tekemiseen on muotoutunut tietty kepeys ja mielekkyys, jota on hankala kuvailla ja josta olisi vaikea luopua.

Suosittelisinko yrittäjyyttä? Noh, mieleen tulee Mokokoman mietelause: “Masochism is the art of turning punishments into rewards.”, eli anna mennä jos siltä tuntuu.
 
Juuso Liukkonen

Barokkiakatemian ensimmäinen kausi -välitilinpäätös

Barokkiakatemian puitteissa järjestettiin syyskaudella 2019 kaksi viikonloppukurssia Kallio-Kuninkalassa. Syyskuun (20.-22.9.) teemana oli ranskalainen tanssisarja ja lokakuun (25.-28.10.) teema oli englantilaissäveltäjä Henry Purcell aikalaisineen. Syyskuun viikonlopun päätteeksi oli konsertti Kunkkulan Leonora-salissa 22.9. ja lokakuun kurssi päättyi konserttiin Aino Ackté -salissa edesmenneessä T-talossa 28.10.

Barokkiakatemian kursseilla musiikki halutaan kehystää muilla kuhunkin musiikkiteemaan liittyvillä taidoilla ja tiedoilla, joten syyskuun kurssilla yhtenä ohjaajista oli barokkitanssija-fagotisti Jani Sunnargborg, joka opetti kurssilaisille myös barokkitanssia, ja soittamisen lisäksi osallistujat pääsivät tanssimaan ranskalaista tanssisarjaa. Lokakuun kurssiin kuului Elina Mustosen luento-workshop englantilaisesta barokin ajan teatterista sekä Shakespearen Kesäyön unelma -näytelmän matkasta Henry Purcellin The Fairy Queen -semioopperaksi. Elinan johdolla kurssilaiset valitsivat soittamiinsa teoksiin liittyvää teatterikirjallisuutta, jota he myös lausuivat kurssin loppukonsertissa soittamisen lomassa.

Sekä osallistuneilta opiskelijoilta että opettajilta on tullut erinomaista palautetta -sekä kehuvaa että rakentavaa. Taideyliopiston avoimen yliopiston kautta tulleet opiskelijat ovat kautta linjan olleet äärimmäisen tyytyväisiä sekä opetukseen että puitteisiin. Sibelius-Akatemian pääaineopiskelijat ovat arvostaneet mahdollisuutta syventyä yhteen teemaan ja saada samojen teosten kanssa ohjausta eri opettajilta. Myös luento- ja tanssiosuuksia kiiteltiin kovasti ja toivottiin jatkossakin ei-musiikillisia osuuksia mukaan kursseihin. Haasteena SibA-opiskelijat kokivat opiskelijoiden väliset tasoerot orkesterissa sekä sen, että kaikille osallistujille yhteisessä orkesterissa on ollut mukana sekä moderneja että barokki-instrumentteja, mikä tarkoittaa kompromisseja barokkiestetiikassa. SibAn opettajien ja opiskelijoiden taholta on tullut palautetta myös siitä, että kaikissa teemoissa ei ole kaikille instrumenteille soitettavaa, jolloin kaikki pääaineopiskelijat eivät pääse osallistumaan. Myös Kunkkulan kustannukset nousivat parille opiskelijalle esteeksi, mutta se ongelma saatiin ratkaistua Sibelius-Akatemian tukisäätiön avulla. Ohjelmisto- ja ryhmäjako-asioita pyrimme kehittämään seuraavien kurssien kohdalla. Kamarimusiikkiopetuksen keskittäminen ja painottaminen Barokkiakatemia-viikonloppuihin on koettu hyväksi sekä vanhan musiikin opiskelijoiden että opettajien taholta.

TALOUS

Barokkiakatemia-toiminnan tärkein rahoittaja on tällä hetkellä Sibelius-Akatemian vanhan musiikin aineryhmä, mistä myös suurin osa opiskelijoista tulee. Vanhan musiikin aineryhmä on vastannut sisältösuunnittelusta, suurimmasta osasta opetuskustannuksia sekä kosketinsoitinten lainoista ja kuljetuksista. Taideyliopiston avoin yliopisto on vastannut yhden opettajan palkkakustannuksista kummallakin pidetyllä kurssilla. Tukea Barokkiakatemia on saanut Paloheimon säätiöltä, joka on kustantanut opettajien täyshoidon Kallio-Kuninkalassa kummankin kurssin osalta sekä H.G. Paloheimo oy:n myöntämän 3000 € lahjoituksen muodossa. Lahjoituksella kustannettiin valmistelu- ja tuotantotyötä sekä Barokkiakatemian internet-sivu, joka hankittiin ostopalveluna Collegium ry:n nettisivujen yhteyteen. Toimintaa tukee myös Sibelius-Akatemian tukisäätiö, jonka tuki kohdentuu Sibelius-Akatemian pääaineopiskelijoihin. Tukisäätiö maksaa heidän täyshoitonsa.

Sekä SibAn vanhan musiikin aineryhmä että Taideyliopiston avoin yliopisto jatkavat toiminnan osarahoittamista. Taideyliopiston avoin yliopisto voi jatkossa rahoittaa toimintaa 5 000 €:n verran vuosittain, ja summa käytetään ulkomaisten opettajien palkkoihin ja matkakuluihin.

Paloheimon säätiön ja Sibelius-Akatemian tukisäätiön tuki jatkuu ainakin vuoden 2020 ajan edellä kuvatulla tavalla kustannuksiin osallistumalla. Lukuvuotta 2020-2021 ja sen jälkeistä jatkoa varten haetaan uusia apurahoja ja toimintaa pyritään laajentamaan Pohjoismaat ja Baltian kattavaksi.

JATKOSUUNNITELMIA

Kahden vuoden sykleissä toistuvat teemat jatkuvat kuluvan ja seuraavan lukuvuoden. Vuonna 2020 Barokkiakatemian opettajiksi saadaan Sibelius-Akatemian vierailijaohjelmien kautta cembalisti-kapellimestari Lars Ulrich Mortensen sekä viulisti Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch.

Taideyliopiston avoimen yliopiston kanssa suunnitellaan yhteistyön tiivistämistä siten, että SibAn vanhan musiikin sivuainekokonaisuus tulisi tarjolle myös avoimen yliopiston kurssitarjontaan, ja sivuainekokonaisuuteen kuuluva yhteissoitto tarjottaisiin opiskelijoille Barokkiakatemia-viikonloppuina.

HAASTEITA SELÄTETTÄVÄKSI

Osallistujajoukon heterogeenisyys aiheuttaa haastetta suunnittelussa, kun kaikille halutaan tarjota sisältöä, joka kehittää ja haastaa sopivalla tavalla. Jatkossa pyritään myös miettimään kurssien teemoihin sopivia laajennuksia niin, että instrumenttivalikoimaa kullakin kurssilla voidaan laajentaa siten, ettei vanhan musiikin pääaineopiskelijoita jää kurssien ulkopuolelle ainakaan montaa kertaa vuodessa.

Rahoituksen salliessa kursseille pyritään saamaan lisää opettajia Sibelius-Akatemian ulkopuolelta, että kutakin teemaa opettaa kursseilla sen parhaat asiantuntijat, ja että myös ohjaajien instrumenttivalikoima on mahdollisimman laaja.

Monen toimijan yhteistyössä on paitsi loistavat synergiamahdollisuudet myös paljon erilaisia intressejä ja toiminnan raameja yhteensoviteltavaksi, ja myös rahoituskuvioiden sommittelu vaatii oman mittavan panoksensa. Toiminnan organisointi ei mahdu kummankaan oppilaitoksen henkilökunnan työaikaan, joten tuottajaa tarvitaan – ja tuottajan palkkaan rahaa. vuoden 2019 osalta tuottajan työ saatiin rahoitettua Elisa Paloheimon 90-vuotisjuhla -lahjoituksella, mutta jatkon suhteen tilanne on auki.

Kaisamaija Uljas

Prosenttikulttuuria Jyväskylän Kankaalla

Prosenttiperiaate on periaatteellinen päätös käyttää noin yksi prosentti rakennushankkeen kustannuksista taiteen hankintaan.  Prosenttiperiaatetta toteutetaan sekä kunnallisissa että yksityisissä rakennushankkeissa. Kunta voi päättää ottaa käyttöön prosenttiperiaatteen kaikessa rakentamisessa tai päättää sen käytöstä yksittäistapauksissa. Kunta voi kaavoituksen avulla velvoittaa myös yksityisen rakennuttajan noudattamaan periaatetta tietyllä alueella tapahtuvassa rakentamisessa. Taidetta voi olla rakennuksissa joko itsenäisinä teoksina tai rakenteisiin intregroituna taiteena. Taide lisää kohteen vetovoimaisuutta ja auttaa luomaan uudelle alueelle identiteettiä ja teoksista muodostuu nopeasti yhteisiä maamerkkejä.  

Vierailin viime viikolla Jyväskylässä Kankaan alueella. Kangas on entiselle paperitehtaan alueelle, Tourujoen varteen, rakentuva ekologinen ja luova kaupunginosa, joka sijaitsee kävelyetäisyydellä Jyväskylän keskustasta. Kangas on Jyväskylän merkittävin aluekehityshanke, jossa yhdistyvät yritystoiminta, opiskelu, asuminen ja vapaa-ajanvietto. Vuonna 1872 toimintansa aloittanut ja alkuvuonna 2010 lopettanut Paperitehdas oli yksi kaupungin merkittävimmistä työllistäjistä. Ensimmäiset uudet kerrostalot valmistuivat alueelle vuoden 2017 alussa. Vuoteen 2040 mennessä on tavoitteena rakentaa Kankaasta 5000 asukkaan ja 2101 työpaikan alue.


Kankaalla kulttuuriin varataan noin 1 % tonttien myyntihinnasta, maankäyttömaksuista ja kiinteistöjen rakennuskustannuksista. Kankaan Piippurannassa on tällä hetkellä 10 taidehankintaa seitsemässä eri kohteessa. Ensimmäinen taidehankinta on vuonna 2015 kuvanveistäjä Tommi Toijalta tilattu ”Kuuseen kurkottaja”. Teos julkistettiin Kankaan oleskelurannalla syyskuussa 2017. Teos antaa Kankaan alueen vanhalle valaisinpylväälle uuden elämän. Valaisinpylväs näyttää taipuneen pylvääseen kiivenneen, tulevaisuuteen tähyävän, pronssisen hahmon painosta.

Virolainen kuvanveistäjä Villu Jaanisoo toteutti taideteoksen ”Norsu” Kankaan ensimmäiselle pääkadulle toivottamaan ihmiset tervetulleeksi Kankaan alueelle. Teoksen materiaalina on kierrätetyt autonrenkaat, joita Villu on käyttänyt useissa muissakin teoksissaan. Ensimmäinen asuntorakentamisen kohde on kanadalaisen taiteilijan Anna Ruthin ”Symbioosi, virranvarsi” (2016) ja toinen Mika Natrin ”Abstraktio” (2016). Näiden ohella taidetta on muissakin julkisivuissa.

Kankaalla prosenttikulttuuri eroaa ns. perinteisestä prosenttiperiaatteesta siten, että sen avulla alueelle toteutetaan pysyvien taidehankintojen lisäksi tilapäistä ja esittävää taidetta, kuten teatteria, sirkusta, konsertteja, elokuvia sekä tapahtumia.  Tapahtumien osuus kokonaisbudjetista on noin 30 % ja tapahtumien suunnitteluun ja toteuttamiseen osallistuvat alueen asukkaat. Prosenttikulttuurin toteuttamisesta ja taidehankintojen huollosta vastaa Kankaan Palvelu Oy.  Prosenttikulttuuri mahdollistaa myös väliaikaisten teosten toteuttamisen alueella. Kankaalla on järjestetty tapahtumia jo pitkään ennen alueen rakentamista.

                             Tiilipiippu (1936) on Kankaan keskus ja tärkeä osa Jyväskylän kaupunkisilhuettia.

Vanha tehdasmiljöö tarjoaa asukkailleen persoonalliset puitteet asumiselle. Alueella korostuu yhteisöllisyys - kaikki kerrostalojen piha-alueet, leikkipaikat ja puistot ovat yhteisiä. Alue on autoton ja siellä on keskitetty pysäköinti.  Alueen vanhin osa eli vanha paperitehdas säilytetään ja sinne remontoidaan tiloja kahviloille, ravintoloille, yrityksille sekä esiintyjille.

Kankaalle tullaan rakentamaan huippumoderneja toimitiloja yritysten ja organisaatioiden erilaisiin tarpeisiin. Kankaan vanha paperitehdas tarjosi tilat 2016 Luovalle kampukselle paperitehtaan siipirakennuksesta, jossa toimivat Jyväskylän ammattiopisto, Jyväskylän aikuisopisto ja Humanistisen ammattikorkeakoulu.


Jyväskylä valittiin Kuntaliiton, Suomen ympäristökeskus SYKEn ja Sitran järjestämän Vuoden kiertotalouskunta -kilpailun voittajaksi.  Valintaan vaikutti kaupungin vahva ja pitkäjänteinen sitoutuminen kiertotalouteen. Kaupungin luoma biokaasujärjestelmä on hyvä esimerkki järjestelmällisestä työstä kohti fossiilittomampaa autokantaa ja omavaraista biokaasun tuotantoa. Jyväskylä on sitoutunut olemaan hiilineutraali jo vuonna 2030 ja jätteetön vuonna 2040.

Julkisella taiteella on suomalaisten vahva tuki. Suomen Taiteilijaseuran tilaaman kyselytutkimuksen (2016) mukaan 75 prosenttia suomalaisista haluaa nähdä kuvataidetta arkisissa ympäristöissään ja 79 prosenttia uskoo, että taide parantaa ympäristön viihtyisyyttä ja turvallisuutta. Vastaajista 80 prosenttia on sitä mieltä, että myös sairaaloissa ja hoitolaitoksissa tulee olla mahdollisuus kokea taidetta ja kulttuuria.

Jutta Hakala

Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus kulttuurialan trendeinä

Viimeisen vuoden aikana olen törmännyt monilla eri foorumeilla useisiin artikkeleihin ja keskusteluihin, joissa toivotaan lisää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta kulttuurialalle: sukupuolten välisiä eroja on tasattava työyhteisöissä ja väestön yhä lisääntyvän moninaisuuden tulee näkyä sekä taiteellisissa sisällöissä että taiteentekijöissä. Kaikki tämä ”Taide kuuluu kaikille” -kampanjointi liittyy isompaan kysymykseen yhteiskunnallisesta osallisuudesta ja syrjäytymisen ehkäisystä, jota meidän kulttuurialan toimijoiden on edistettävä aiempaa järjestelmällisemmin ja määrätietoisemmin. Asia on muhinut pinnan alla pitkään ja tärkeitä – vaikkakin osin satunnaisia ja mututuntumaan perustuvia – toimia on tehty paljon. Tässä bloggauksessa nostan esiin muutaman inspiroivan esimerkin meiltä ja maailmalta siitä, miten osallisuutta voi edistää jämäkästi ja ammattimaisesti.

Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ammattina

Taidelaitosten strategioissa luetellut komeat arvot eivät jalkaudu arkiseen työhön itsestään. Tehokkain tapa tehdä arvoista näkyvää käytännöntoimintaa on antaa asia asiantuntijan tehtäväksi: valtuuttaa joku olemassa olevasta henkilöstöstä asian ajajaksi tai palkata organisaatioon uutta verta. Varsinkin isojen taideinstituutioiden on tärkeää olla edelläkävijöitä ja ohjata resursseja osallisuutta lisääviin konkreettisiin toimiin.

Nuorena poikana haaveet balettitanssijan urasta ihonvärinsä vuoksi heittänyt Darin Conley-Buchsieb on nykyään San Francisco -baletin Director of Human Resources and Head of Diversity, Equity and Inclusion, henkilöstöjohtaja ja monimuotoisuuden, oikeudenmukaisuuden ja osallisuuden päällikkö – mikä upea titteli! Kun organisaation arvot on nostettu työnimike tasolle, kyse ei ole pelkästä idealismista ja yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, kyse on myös taloudesta. Monet kulttuuritoimijat taistelevat jatkuvasti taloudellisen epävarmuuden kanssa ja Conley-Buchiebin mukaan osallisuus auttaa myös rahakirstun rikastuttamisessa: ”it’s sheer numbers, you will reach more if you include more.” Jos samat ihmiset tekevät jatkuvasti taidetta samoista aiheista samoille yleisöille, sisällöt muuttuvat yksipuolisiksi ja tylsiksi.

Samaan periaatteeseen uskoo myös Los Angelesissa syntynyt nigerialaisen isän ja afroamerikkalaisen äidin poika Tunde Adefioye, joka työskentelee Brysselin Kaupunginteatterissa kaupunkidramaturgina. Hänen tehtävänsä on tavoittaa marginaaliin joutuneita ihmisryhmiä ja antaa heille ääni, mahdollisuus ilmaista itseään taiteen keinoin. Eri ikäiset ja moninaisia kulttuuritaustoja edustavat ihmiset haastavat ja rikastuttavat valtakulttuuria – ja siitä syntyy aidosti merkityksellistä taidetta!

Näyttelijä-ohjaaja Jussi Lehtonen on tuonut Kansallisteatterin näyttämöille tekijöitä mm. vankiloista ja vastaanottokeskuksista sekä vienyt taidetta Lähi-idän kriisialueille. ”Jokainen meistä suomalaisista taiteilijoista on joutunut sen eettisen dilemman eteen, että miten laittaa itsensä peliin. Työ- ja siviiliminän välinen raja menee heti sumuun, samoin taiteilijaminä ja aktivistiminä. Kun tekee töitä ihmisten kanssa, joilla ei ole oleskelulupaa, niin sehän ei ole millään lailla tasa-arvoista. Minulla on kaikki mahdollisuudet ja toisella ei juuri mitään”, Lehtonen kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa. Pitkäjänteinen työ yhdenvertaisuuden eteen vaatii sekä organisaatioilta että sen työntekijöiltä sinnikkyyttä, rohkeutta ja riskinottokykyä. Siksi juuri isojen julkisesti rahoitettujen organisaatioiden on kannettava kortensa kekoon ensimmäisten joukossa.

Inkluusio Maailman Teatteripäivän teemana maaliskuussa 2020

”Teatterit ovat näennäisesti esteettömiä ja saavutettavia, mutta harvoin aidosti inklusiivisia”, viittomakielinen teatterintekijä Noora Karjalainen toteaa bloggauksessaan. Kissan pöydälle nostaakseen joukko suomalaisia teatteritoimijoita valitsi Maailman Teatteripäivän 27.3.2020 teemaksi inkluusion. Inkluusiopäivän tarkoituksena on korostaa monimuotoisuutta laajasti niin tekijöiden kuin yleisöjenkin näkökulmista. Myös #inkluusiopäivä-kampanja on osaltaan konkreettinen esimerkki siitä, miten taidetoimijat voidaan haastaa pohtimaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutumista omassa toiminnassaan.

Kirsi Helstelä
8.12.2019

Kirsi Helstelä (kulttuurituottaja amk) on taide- ja kulttuuriviestinnän asiantuntija, joka toimii tällä hetkellä Kansallisteatterissa viestinnän tuottajana. Helstelää kiinnostaa erityisesti sisältörikas, ajatuksia herättävä ja visuaalisesti kiinnostava digitaalinen viestintä sekä kulttuuri- ja taideviestinnän strateginen johtaminen. Hän innostuu näkemyksellisestä teatteritaiteesta ja sielukkaasta joogaharjoituksesta.