Viimeistään Amos Rexin avauduttua Helsingin keskustaan
suurikin yleisö huomasi, että museot vetävät kiinnostuneita kävijöitä
kuukaudesta toiseen jonoiksi asti. Osa mediasta ja yleisöstä ohitti hypeä
nauttivat näyttelyt olankohautuksella ja mainitsi happamasti jotain someajan
ilmiöistä: tärkeämpää oli näyttää olevansa museossa taiteen keskellä. Tai sitten
siellä museon ulkopuolella jonottamassa. Eittämättä museot ovat huomanneet someystävällisyyden
houkuttelevan nykykävijöitä jakamaan kokemuksiaan ja kuviaan ja hyödyntäneet
tätä markkinoinnissaan.
Televisiossa, tuossa laskevan auringon mediassa, esitetyssä
Sohvaperunat -ohjelmassa ilokseni yksi perunoista ihmetteli jonosta kertovan
uutisklipin äärellä suureen ääneen, että ”mikä ihmeen Amos Rex”. Tästä
huolimatta harva kulttuurisesti aktiivinen henkilö on voinut viime vuosina
välttyä taiteen museossa käynnin ilosanomalta somekuplassaan: Kiasmassa esillä
olleen Yayoi Kusaman pilkuilta, Amos Rexin avanneen Teamlabin virtuaalimaailmoilta,
Kansallismuseon Barbie-näyttelyltä, Mäntän jokakesäisiltä kuvataideviikoilta, taikka
HAMin Ellen Thesleff -näyttelyltä. Vaikka helposti lähestyttävät, osittain
ennalta tunnetut aihepiirit tai taiteilijat ovat saaneet ihmiset liikkeelle ja
kävijäennätykset paukkumaan, on kollektiivisella (digi-)innolla ollut myös vaikutusta
asiaan. Instagram-ystävällinen taide sopii hyvin selfieiden tai mukaironisten ”täällä
minäkin” -saatetekstien taustalle. Museosta tuli Ylioppilaslehden artikkelin
mukaisesti hetkellisesti keino tuottaa omaa identiteettiään sekä sosiaalisia suhteitaan.
 |
| Jono Lontoon Natural History Museumiin Kuva: Aflred Waterhouse, Wikimedia Commons |
Yleisötyötä ja käyntikulttuurin muutosta
Vaikka yleisöryntäys on saanut Helsingin sanomat jakamaan
viime hetken vinkkejä viimeistä viikonloppua auki oleville suursuosion
saaneille näyttelyille, eivät jonot ole syntyneet tyhjästä. Museoissa on jo vuosien ajan panostettu
yleisön huomiointiin sekä tehty töitä erilaisten yleisöjen tavoittamiseksi. Asiakkaiden
kuuntelu sekä asiantuntijatyö kantanee hedelmää yksittäistä someilmiöitä
pitemmälle. Tähän vaikuttaa myös vahvasti Museoliiton vuonna 2015 lanseeraama Museokortti,
jonka viime vuoden top 6-käyntikohteista löytyvät yllä mainitut museot vuosi
vuodelta kasvavine kävijämäärineen. Museokortti on onnistunut luomaan kysyntää ja tavoittamaan
uusia yleisöjä ennen kuulumattomalla tavalla. Vuosilipun omistajat tuovat
usein kortittomia seuralaisia museoon, mikä taas nostaa yksittäislippujen
myyntiä, kaiken kaikkiaan museokortin omistaminen kasvattaa museokäyntejä
miltei 300%, käy ilmi poikkeuksellisen laajasta Aalto-yliopiston teettämästä
tutkimuksesta. Kohonneet kävijämäärät eivät ole vain pääkaupunkiseudun ilmiö. Museokortilla pääsee
yli 300:n kohteeseen ja kasvua sekä kävijäennätyksiä on nähty ympäri Suomenniemeä.
Kulttuurin kuluttamista materian sijaan, meneekö kaikki
kulttuuri kortille uuden, resurssiviisaan niukkuuden aikakauden alkaessa?
Museoihin mennään monesta syystä:
oppimaan, kokemaan jaettua kulttuuriperintöä tai taide-elämystä, piipahtamaan,
museokauppaan ostoksille tai kahvilaan brunssille, konserttiin ja niin edelleen.
Jonot voidaan nähdä myös osana (fyysisesti ja somessa) jaettua kokemusta. Jonoissa
on myös yökerhojen tai suurten pääkaupunkien kuuluisien museoiden tapaan pieni ajatus
statussymboliudesta; suosion tulee näkyä katukuvassakin. Netissä toimiva ajanvarausjärjestelmä
tai suurimmalta osalta museoista puuttuva lipunmyynnin nettikauppa voisivat
poistaa jonoja vaikuttaen näin museokäynnin kokonaisuuteen. Nettikauppojen
sijaan toivon vastaavanlaista ryntäystä seuraavaksi muiden kulttuurielämysten
pariin. Aloittaa voisi vaikka teattereiden kausikorteista, joita voisi jääkiekkoliigojen
kausikorttien tapaan lainata kirjastosta tai hankkia läheisille lahjaksi. Museossa
käyminen on muuttunut vain reilussa viidessä vuodessa, kotimaanmatkailun ja ekologisen
kuluttamisen suosion ededlleen noustessa kulttuurilla on vielä paljon annettavaa ihmisten
vapaa-ajalle.
Taru Tuomisto
Taru Tuomisto